— Pääasia, että pääsemme eteenpäin, vastasi Jerry.
— Vaihde on myös epäkunnossa.
— Älä ole huolissasi. Ehkäpä V.K.J.I:n pikku enkelit ovat rikkoneet koulun autonkin?
— Nykyään ei enkeleitä löydä enää muualta kuin taivaasta. Bobon sanat hukkuivat kovaan kolinaan ja rämyyn. Vauhti
kiihtyi ja kasvoi kuin armeliaisuus kirkon myyjäisissä. Iäkäs Ford vanhus nitisi liitoksissaan. Se ei ollut koskaan päässyt näin mielettömän hurjaan kiitoon, ei edes kultaisina nuoruutensa päivinä, jolloin sillä kuljetettiin maitoastioita meijeriin ja lapsia pyhäkouluun.
— Käykö moottori? kysyi Bobo.
— En kuullut, mitä sanoit.
— Koetahan kuunnella, onko moottori käynnissä!
— En voi erottaa… Älä aja näin kovaa…
— En voi mitään, kun takaa työnnetään.
Parin mailin taival oli taittunut. Äkkiä vauhti alkoi hiljentyä ja ystävällinen avunantajain auto ajoi Jerryn ja Bobon vierelle.
— Eikö moottori käy vieläkään? kysyttiin viereisestä autosta.
— Ei, vastasi Bobo. — Se on niin jäähtynyt. Voisitteko työntää vielä pikku matkan?
Mies hymähti halveksivasti eikä vastannut. Hän tunsi kuitenkin vaistomaista kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka kuluttivat elämänsä kasvatustyöhön ja tappoivat itsensä monestikin sivutoimillaan — voidakseen elää paremmin. Inhimillinen säälintunne kannusti avunantajia uuteen työnnällykseen. Opettajain kulkuneuvo lähti hirnahtaen uuteen laukkaan. Kunnon kasvattajat eivät kuitenkaan nauttineet vauhdin hurmasta, sillä epämukava istuin alkoi hiljalleen irtautua ja kova räminä pani korvien rumpukalvot koetukselle. He alkoivat jo lähestyä Paynsvilleä. Liikenne vilkastui, ja valtavat mainosjulisteet kertoivat sivu-saatiosta. Vielä pari mailia, ja he olivat kaupungissa. Vauhti hiljeni ja takaistuimelle paiskattu rautalankakimppu lopetti iloisen polskansa. Avunantaja tunsi täyttäneensä vaadittavan normin, ajoi opettajain auton rinnalle ja huudahti avatusta ikkunasta:
— Onko autonne säiliössä bensiiniä?
Bobo oli nyt kuin koomikko, jonka elämä ei ole naurun asia.
— Totta kai, hyvä herra. Kaiken pitäisi olla kunnossa…
— Ajakaa tien laitaan ja pysäyttäkää.
Bobo painoi jarrua, mutta nuortunut vanhus liikkui edelleenkin.
— Jarru ei toimi, hän kuiskasi vieressään istuvalle Jerrylle.
Viimein loppui vauhti ja Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutin kunnon opettajat astuivat lonkkaansa hieroen autosta. Ystävällinen työntäjä pysähtyi kiiltävin kyljin Ford-vanhuksen eteen. Vieraat tulivat nyt tarkastamaan historiallista kulkuneuvoa. Se oli kuin korkkiruuvi, jonka pelkkä näkeminenkin synnyttää eräissä tilaisuuksissa hilpeän tunnelman.
— Moottorissa täytyy olla jokin vika, sanoi mies, jolla oli aikaisemmin mainitsemamme ystävällinen katse ja pikku viikset.
Viikset hänellä oli edelleenkin, mutta katse ei ollut enää ystävällinen, vaan kiinnitarttuva ja syyttävä.
— Minne herrat ovat matkalla? hän kysyi matalasti.
— Länteen, vastasi Bobo.
— Teillä ei varmaankaan ole bensiiniä?
— Katsotaan…
Bobo ryhtyi avaamaan rautalangalla sidottua suojuspeltiä ja koetti olla nyt kaikkea muuta kuin oma itsensä. Hänen kätensä vapisivat, ja vähän väliä hän kohensi silmälasejaan. Vihdoin viimein hän sai suojuspellin liikkeelle, ja silloin paljastui vika: autossa ei ollut moottoria. Neljä ystävällistä herrasmiestä suuntasi nyt katseensa Boboon ja hänen avuttomaan toveriinsa, ja lyhyen tuokion oli hiljaista. Sitten viiksekäs tarttui Boboa rinnuksista ja sanoi:
— Vai yritit sinä vetää minua nenästä? Puhu nyt mitä tahansa, mutta minä puhun näin.
Hän irrotti kätensä psykologista ja suuntasi nyrkkinsä hänen vavahtelevaan leukaansa. Bobo horjahti ja koetti ottaa tukea luontoisetuautosta, mutta bassoääninen autoilija tempaisi hänet vasemmalla kädellään pystyyn ja suuntasi oikealla kädellään uuden iskun. Jerry harppasi ystävänsä avuksi, mutta hän oli tyystin voimaton ilman vasaraa. Koettaessaan suojella ystävänsä sielukkaita kasvoja hän sai huumaavan sivalluksen leukaansa ja potkun palleaansa, lysähti polvilleen ja menetti tuokioksi tajuntansa.
Aurinko sulatteli lunta ja työnsi hyväilevän säteensä vanhaan autoon, jonka moottori oli varhain aamulla pudotettu koulun kaivoon. Sen hinta sisältyi siihen neljäntuhannen dollarin summaan, josta nuorukainen Wesley Catherwood oli kirjoittanut koulun talonmiehelle sekin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Toinnuttuaan iskujen huumasta maankiertäjät hoippuivat autoon istumaan ja hieroivat tunnottomaksi käynyttä leukaansa. Pitkän tuokion he istuivat kuin valtion komitea saamatta mitään aikaan. He olivat rakentaneet pilvilinnoja ilman arkkitehtien apua ja näytelleet roolia, joka ei sopinutkaan tilanteeseen. Ja nyt he havahtuivat — aivan kuin keskellä näytelmää — miettimään päämäärää. Bobo oli matkalla Chicagoon, hobojen kuninkaan kruunajaisiin, mutta Jerryn matkanpää ja tarkoitus olivat vielä usvan peitossa. Hän oli lähtenyt keskilänteen etsimään työmahdollisuuksia, vaikka olisi voinut mainiosti elää suloisen vaimonsa kanssa vähittäismaksun turvin ja ilman työtä. Tällaisina alakuloisuuden ja harmaan toivottomuuden hetkinä Jerry ikävöi vaimoaan, joka rakasti miestään etupäässä vain sen vuoksi, että tämä oli mies, vaimoaan, jota ei tarvinnut ymmärtää, vaan rakastaa, koska hän oli vain nainen.
Jerry mietti nyt paluuta, mutta Bobon mielestä ajatus oli aivan mieletön. Hän kuvasi kaunopuheisesti Minnesotan ja Michiganin valtavia kaivosalueita, joissa Jerry voisi luoda loistavan tulevaisuuden. Kiropraktiikalla.
— Joka ainoalla kaivostyöläisellä on jokin selkävika, sanoi Bobo. — He kaivavat maan uumenista rautaa ja kuparia. Ryhdy sinä kaivamaan heidän selästään dollareita.
— Minulla ei ole laillista oikeutta harjoittaa kiropraktiikkaa muualla kuin Isaac Riversin klinikassa, vastasi Jerry.
— Ryhdy sitten opettajaksi ja hoida kiropraktiikkaa sivutoimena. Suuri osa Amerikan kansasta elää sivutoimien varassa. Haluatko korppuja?
— En, kiitos. Ei maita.
— Entäs sokeria?
— En välitä. Siitä saa vain hammasmätää.
Bobo alkoi mutustella eväspussinsa antimia ja valmistautui muutoinkin matkaan. Hän riisui kengät ja sukat jalastaan, ripotteli varpaiden väliin ja jalkapohjiin sirotetalkkia ja lupasi kävellä iltaan mennessä ainakin kaksikymmentä mailia.
He eivät tunteneet vähäisintäkään tunnonvaivaa jättäessään autovanhuksen tien poskeen ja ryhtyessään kerjäämään peu-kalokyytiä. Heidän vastuuntuntonsa nukahti sinä hetkenä, kun pettynyt avunantaja ryhtyi puhumaan tavanmukaista kansankieltä ilmeillään ja nyrkeillään. He tiesivät kyllin hyvin, että koulun auton anastaminen kuului pikku paheisiin, samoin kuin sen jättäminen heitteille. Mutta koska hyve — Aristoteleen määritelmän mukaisesti — oli aina kahden paheen keskellä, he tunsivat itsensä hyveellisiksi ja viattomiksi.
Maankiertäjät tiesivät kokemuksestaan, että peukalokyytiä oli vaikeampi saada kaupunkiin tultaessa kuin sieltä lähdettäessä. Siitä huolimatta he kokeilivat onneaan, ja viimein se potkaisikin. Mutta vain toisella jalallaan. Eräs hyvin pukeutunut nainen, joka ajoi yksin kermanväristä autoa, kaipasi matkaseuraa ja pysäytti ajoneuvonsa. Hän avasi ikkunan, silmäili miehiä ja kysyi:
— Minne olette matkalla?
— Länteen, neiti hyvä, vastasi Jerry ja työntyi ikkunan ääreen. — Automme meni epäkuntoon ja vietiin korjattavaksi.
Bobo yritti myös työntää kasvonsa lähemmäksi avattua ikkunaa, mutta Jerry peitti häneltä näköalan ja otti tällä kertaa aloitteen omiin nimiinsä. Bobon antamia ohjeita seuraten hän turvautui nyt uuteen rooliin, ja koska elämä oli suurin piirtein pelkkää näyttelemistä, hän halusi kokeilla roolimahdollisuuksiensa kantavuutta ja määrää.