— Rakas neiti, voitteko auttaa meitä? Me olemme tosin köyhiä taiteilijoita, jotka voivat maksaa laskunsa vain kiitollisuudella.
Nainen katsoi Jerryä silmiin ja hymyili. Se ei ollut pelkkää roolihymyä, sillä hän oli vielä verraten nuori, noin kahdenkymmenenviiden tai viidenkymmenen vaiheilla, pyöreähkö, ristiverinen ja pirteäksi maalattu.
— Minkälainen taiteilija te olette? nainen tiedusteli.
— Laulaja. Nimeni on Tino Rossi…
— Jerry! huudahti Bobo toverinsa selän takaa.
— Ja toverini on Jerry, jatkoi Jerry häkeltelemättä — Jerry Kovack, bassoviulunsoittaja. Luultavasti tunnette hänetkin?
— En tunne, vastasi nainen ja koetti saada näköpiiriinsä Bobon kasvot.
Mutta Jerry siirtyi jälleen Bobon eteen, sillä hän pelkäsi toverinsa roolimahdollisuuksia ja muuntautumiskykyä. Bobo oli tietoisesti ja tiedottomasti vain yhden roolin näyttelijä: viraton psykologian professori, joka oli kerran yrittänyt esiintyä hyväpalkkaisena muurarina, mutta joutunut hyvin nopeasti katsojain joukkoon.
— Toinen teistä voi tulla autooni, virkkoi nainen.
— Toinen? hämmästeli Jerry.
— Aivan niin. Ehkä te.
— Mutta me olemme molemmat matkalla länteen.
— Siitä huolimatta. Haluan vain yhden miehen.
Jerry vetäytyi loitommalle ikkunasta ja loi kysyvän katseen Boboon.
— Kumpi teistä lähtee? tiedusteli nainen, ja hänen äänensävynsä oli nyt hiukan kalseahko.
— Ei kumpikaan, vastasi Jerry. — Me haluamme matkustaa yhdessä.
— Okay, virkkoi nainen kuivasti, ryhtyi sulkemaan ikkunaa ja jatkoi: — Niin kuin jo sanoin, haluan vain yhden miehen.
— Lähde sinä, sanoi Bobo toverilleen. — Yhden on aina helpompi saada kyytiä kuin kahden. Tavataan Chicagossa.
— Missä siellä?
Bobo kaivoi povitaskustaan nuhraantuneen kirjekuoren, silmäili sitä hätäisesti ja ojensi sen Jerrylle.
— Käy tiedustelemassa minua Pelastusarmeijan etsintätoimis-tosta. Tässä on osoite. Olen Chicagossa viimeistään kahden viikon kuluttua.
Jerryn silmissä oli haikea katse. Tuntui vaikealta erota matkatoverista, josta oli ollut vain pelkkää vastusta. Nainen alkoi muuttua kärsimättömäksi.
— Kumpi teistä nyt sitten lähtee? hän kysyi terävästi.
— Minä, vastasi Jerry, hyvästeli toveriaan ja astui naisellisen kuljettajan viereen.
Auto lähti liikkeelle, ja psykologi huiskutti kättään alakuloisena. Sitten hän lähti hartain askelin eteenpäin korppupussi kainalossaan ja jalkapohjat talkissa. Syystalven aurinko paistoi suoraan kasvoihin ja yöllä satanut lumi häikäisi ja kimmelsi. Hän alkoi mutustella kuivaa korppua, nojasi psykologian utuiseen matkasauvaan ja tuhisi itsekseen:
— Naiset ovat merkillisiä, kovin merkillisiä. Toiset naiset yrittävät ja saavat, toiset taas itkevät ja saavat. Mutta aina he saavat…
Niin kuin aikaisemmin olemme sanoneet, professori Minwegen oli psykologi ja nähtävästi sen vuoksi huono ihmistuntija. Jerry Finn oli huono psykologi ja huono ihmistuntija, mutta hänessä oli jotakin, mihin naiset ihastuivat. Varsinkin keski-ikäiset ja hiukan iäkkäämmät naiset, jotka halusivat itse valloittaa, koska heidät oli jo niin monta kertaa valloitettu.
— Minun nimeni on Irene Boldin, sanoi nainen, kun he olivat sivuuttaneet Paynsvillen ja saapuivat Clevelandiin johtavalle valtatielle.
— Minun nimeni on Jerry… Anteeksi, tarkoitin, että toverini on Jerry. Minä olen…
— Tino Rossi, auttoi nainen. — Olen joskus kuullut nimenne.
— Varmaankin radiossa.
— Ehkä.
Jerry tarkkaili naisen kasvoja. Ne olivat hyvin nukkemaiset ja tavanomaisen kauniit.
— Teillä on hieno auto, virkkoi Jerry, sillä häntä punasi vaitiolo.
— Hiukan vanha. Viime vuoden mallia.
— Ja te ajatte hyvin.
Nainen hymyili ja loi pikaisen katseen sivulleen.
— Herra Rossi, ettekö haluaisi laulaa minulle? Jerry vavahti. Hän oli jo unohtanut roolinsa.
— Kurkkuni on käheä, hän vastasi sammaltaen.
— Hyräilkää! Minä rakastan hyräilyä.
— Lääkärini on kieltänyt minua hyräilemästä.
Nainen hiljensi vauhtia ja pysäytti auton ajotien laitaan.
— Mitä te sitten haluatte tehdä? hän kysyi suloisesti.
Jerryn näkö alkoi hämärtyä. Se ei johtunut heikoista silmälaseista eikä liian väkevistä juomista, vaan Irene Boldinin hajuvedeltä tuoksahtavasta kädestä, joka aivan kuin huomaamatta sipaisi kiropraktikon hiukan kohmettunutta ja tuulen sierettämää kättä. Nainen tarjosi matkakumppanilleen savukkeen ja sanoi:
— Tästä on enää kahdenkymmenen minuutin matka Clevelandiin. Haluatteko, että ajan teidät sinne?
— Mielihyvin, miss Boldin, jos se vain sopii teille.
— Minulla ei ole tänään kiirettä.
— Asutteko te Clevelandissa?
— En, vaan Paynsvillessä.
— Paynsvillessä? Mutta mehän sivuutimme sen aikoja sitten. Irene Boldin hymyili salamyhkäistä Mona Lisan hymyä.
— Minulla on hyvää aikaa. Mieheni on parhaillaan New Yorkissa liikematkalla. Mr. Rossi, ettekö te voisi hiukan laulaa tai hyräillä?
Jerry rykäisi, hieroi aataminomenaansa ja ravisti päätänsä.
— Kurkkuni on tosiaan liian käheä.
Aurinko paistoi tuulilasin lävitse etuistuimelle ja lämmitti heidän kasvojaan. Tunnelma oli hiukan epämääräinen. Jerrystä tuntui kuin hän olisi salaa tirkistellyt avaimenreiästä huoneeseen, jossa ei tapahtunut mitään. Hän työnsi savukkeensa tuhkakuppiin ja virkkoi:
— Olen kovin pahoillani, Mrs. Boldin, että joudun vaivaamaan teitä. Te olette suurenmoinen nainen, kertakaikkiaan rakastettava.
Naisesta tuntui kuin vieraanvarainen Amor olisi leikkinyt laulajan sanoissa ja äänensävyssä. Hän oli oppinut tuntemaan joukon lauseparsia, jotka kätkivät kaiken sen, mitä niiden piti paljastaa, ja nyt hän oli aavistavinaan, että köyhä laulaja puhui hänelle rakkaudesta, joka oli kestävä ja kevyt kuin reikä.
— Mr. Ross…
— Rossi, oikaisi Jerry.
— Aivan niin. Kuinka te tavaatte sen?
— R-o-s-s-i. Rossi.
— Niin, Mr. Rossi. Jos haluatte, vien teidät Clevelandiin?
— Se on aivan liikaa…
— Ei ollenkaan. Minulla on aikaa. En kuulu mihinkään naisyhdistykseen.
Mrs. Boldin käynnisti auton, ja he lähtivät matkaan. Pitkän aikaa oli sanatonta. Moottorin hiljainen hyrinä kehräsi tunnelmaa, ja tuhkakuppi savusi kuin suitsutusastia. Samassa Jerry huomasi, että he olivat tulleet kapealle sivutielle, jonka varrella ei ollut yhtään mainosjulisteita, ei tyhjiä olutpulloja eikä asumuksia. Mrs. Boldin pysäytti autonsa alastoman tammimetsän laitaan.
— Nyt voimme hiukan jutella, hän sanoi tuttavallisesti. — Tämä tie on talviaikana hyvin rauhallinen. Niin kuin näette, lumiauran jälkeen täällä ei ole kulkenut yhtään autoa.
Jerry vastasi jollakin tarkoituksettomalla, mutta muutoin hyvin yleispätevällä lauseella ja odotti hiukan jännittyneenä tarinan jatkoa.
— Te varmaankin loukkaannuitte, kun jätin toverinne tiepuoleen? äänsi nainen aivan kuin anteeksi pyydellen.
— En vähääkään, Mrs. Boldin.
— Minua voi sanoa Ireneksi. Minun oli pakko jättää hänet. Katsokaas, asia on niin, että me jouduimme ajamaan Paynsvillen lävitse ja minulla on kaupungissa paljon tuttavia. Kaikki ymmärtävät, että autossani istuu joku ystäväni, mutta jos he näkevät minut kahden miehen seurassa, he pitävät sitä kohtuuttomana. Jerry ei käsittänyt tällaista kohtuuttomuutta, joten naisen oli autettava hänen jähmettynyttä mielikuvitustaan liikkeelle. Hän tarttui laulajan käsivarteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi koruttomasta: