— Minä rakastan taiteilijoita. Minkä tähden ette suutele minua?
Jerry muisteli vaimoaan, jonka suurenmoisen tyhjänpäiväisissä tarinoissa ei ollut koskaan loppua, ja vastasi sammaltaen:
— Mrs. Boldin…
— Sano Irene!
— Mrs. Irene… Minä olen naimisissa…
— Niin minäkin olen. Neljännen kerran. Ja jos mieheni suostuu maksamaan minulle kyllin suuren elatusavun, eroan heti. Mutta hän on kitupiikki, inhottava kitupiikki. No niin. Suudellaan sitten!
Jostakin käsittämättömästä syystä Jerryn suudelmassa ei ollut vetoa. Tällainen miehinen saamattomuus, jota yleiset siveyskä-sitteet ja kirkko pitivät suurena ja kilvoittelun arvoisena hyveenä, loukkasi syvästi Mrs. Boldinin tunteita. Mutta hän ei sittenkään menettänyt tyystin toivoaan.
— Oletko sinä aina näin kaino naisten seurassa? hän kysyi hyväilevällä äänellä, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat koomillisen ristiriitaiset: hän vaikutti samanaikaisesti seitsemäntoistavuotiaalta koulutytöltä ja kuusikymmentä täyttäneeltä tyttötalon emännältä.
— En…, vastasi Jerry hitaasti aivan kuin hänen kielestään-kin olisi ollut veto lopussa. — En aina…
— Sinä joudut tietysti olemaan niin paljon naisten kanssa, että…
Mrs. Boldin odotti, että laulaja olisi jatkanut hänen lausettaan, mutta laulaja oli hitaasti ja sisäänpäin lämpiävä, inhimillisesti katsoen hiukan typerä. Tähän kunnialliseen typeryyteen oli osaltaan vaikuttanut se, että hänen vaimonsa Joan oli ollut niin kunniattoman aktiivinen. Jerry raahasi nyt mukanaan lyhyen avioliittonsa perinteitä: hitautta ja passiivisuutta. Kun hänen toinenkin suudelmansa oli kovin veltto ja eloton, Mrs. Boldin sytytti savukkeen ja sanoi viileästi:
— Tuulilasissa on hiukan huurua. Viitsittekö mennä pyyhkimään sen pois?
Hän ojensi laulajalle säämiskälapun ja käänsi virran moottoriin. Kun Jerry oli astunut autosta, nainen lukitsi oven ja sanoi avatusta ikkunasta:
— Clevelandiin on suunnilleen kuuden mailin matka.
Auto lähti liikkeelle, ja maailmankansalainen Jerry Finn jäi tiepuoleen.
Päivä oli aikoja sitten vienyt lamppunsa piiloon, eikä avuton kuunkannikka kyennyt valaisemaan maailmaa.
Clevelandissa ei tiedetty pulasta mitään. Slummikortteleissa paloivat unelmat karrelle ja keskikaupungilla neon-valot. Pommien ja hobojen yömajoissa tapettiin syöpäläisiä, ravintoloissa ja kapakoissa joutilasta aikaa.
Vastapäätä New York Central Systemin rautatieasemaa oli Tonys Bar, jossa matkustajat kävivät nauttimassa lasin viiniä tai pullon olutta ennen matkaa. Kapakan omisti muuan ranskalaissyntyinen Madame, hiottu liikenainen, joka oli jättänyt menneisyytensä Chicagoon kahdeksan vuotta sitten. Lyhyessä ajassa hän osoitti, että naisen ryhtyessä julkiseen toimintaan, toiminta muuttuu äkkiä julkiseksi. Hänen pikku kapakkansa sai tämän tästä julkisuutta sanomalehtien palstoilla. Madame ei aina huomannut kysyä asiakkaittensa ikää, ja sen vuoksi hänet tuomittiin vähän väliä sakkoihin alkoholipitoisten juomien myymisestä alaikäisille koululaisille. Kapakka oli saanut nimensä siitä, että Madamen nuoruuden rakastettu oli nimeltään Tony. Madame pyhitti kapakkansa Tonyn nimeen osoittaen tällä käytännöllisellä toimenpiteellä rakkauden pitkämielisyyttä, kaunista palvontaa ja tiettyä liikemiesneroutta.
Asiakkaat tulivat ja menivät, ja vain harvat ehtivät juoda itsensä humalaan. Mutta tänä iltana tapahtui poikkeus. Kapakan suosittu kantavieras, Mr. Martin Lurye, joka ainakin pari kertaa viikossa poikkesi ennen matkalle lähtöä nauttimaan lasillisen kuivaa sherryä, ei pitänyt vähäisintäkään kiirettä. Hän nuokkui pitkän aikaa baaripöydän ääressä ja siirtyi sitten kapakan taustalle pikku pöydän ääreen. Hän oli keski-ikäinen mies, ammatiltaan autovakuutusyhtiön tarkastaja ja luonteeltaan herkkä. Hänellä oli tyypilliset vakuutusmiehen kasvot, ohuehko kirnu-kaula ja napinreikää muistuttava suu. Hän pukeutui hyvin ja tilaisuuden sattuessa joi vielä paremmin. Nyt hän oli synkkä, mutta Madame ei ehtinyt tiedustella miekkosen synkkyyden syitä, kantoi vain viinilasin toisensa jälkeen vakuutusmiehen eteen ja hymyili kasvojensa alaosalla.
Mr. Martin Lurye vuodatti silloin tällöin kyynelen viinilasiin ja kohotti katseensa aina silloin, kun kapakan ovi avautui tai auto-maattisoittimessa vaihtui äänilevy. Nyt hän loi hiukan pitemmän katseen vaakasuoraan eteensä ja tarkasteli erästä miekkosta, joka kerjäsi Madamelta ryyppyä. Vieraan ulkoasusta oli hiukan vaikea päätellä hänen yhteiskunnallista asemaansa: hän vaikutti puolittain amerikkalaiselta pommilta, puolittain oppikoulun opettajalta, jolla oli suuri perhe ja pienet tulot. Vieras puhui hyvää kieltä valituin sanoin, mutta silloin tällöin sanojen korostus toi viileän tuulahduksen Brittein saarilta. Kun Madame ei suostunut antamaan vieraalle ilmaista ryyppyä, Mr. Lurye tarjoutui hyväntekijäksi. Tällainen laupeudentyö ikään kuin kevensi hänen polviaan, jotka olivat menossa murheesta puhki. Hän kutsui vieraan pöytäänsä ja tavasi hänelle nimensä, esitti lyhyet elämäkerralliset tiedot itsestään ja perheestään ja pidätti sen jälkeen nyyhkytystään kireän paidankauluksen sisässä.
Vieras otti kiitollisena tiedot vastaan ja ilmaisi avomielisesti itsensä — tosin hiukan värittäen ja hiukan kaunistellen, sillä hän oli tullut huomaamaan, että alaston totuus joutui aina vär-jottelemaan kylmässä ja lähti kovin hitaasti lämmittämään ihmisten hyvin suojattuja sydämiä. Pieni valheen poikanen sen sijaan juoksi paljain jaloin toimittelemaan asioita sillä aikaa, kun hidas totuus veti vielä saappaita jalkaansa.
— Minun nimeni on Finn, sanoi vieras, — F-i-n-n. Jerry Finn. Lääketieteen professori. Teitä tietenkin ihmetyttää, että olen rahaton?
Mr. Lurye oli tosiaan ihmeissään, ja sen vuoksi hän sai seikkaperäisen ja dramaattisen kuvauksen satunnaisen rahattomuuden syistä. Professori Finn oli lähtenyt autollaan New Yorkista. Chicagoon, nähkääs. Lääkäreiden tavanmukaiseen kongressiin. Koko touhu oli aivan turhaa, sillä tällaisissa kongresseissa ei koskaan päätetty mitään. Todettiin vain, että umpisuolen mato-mainen lisäke oli atavistinen muisto niiltä ajoilta, jolloin ihminen söi raakaa lihaa ja asui puissa. No niin, arvoisa herra! Tarkoitus oli siis matkustaa Chicagoon, mutta matkalla tuli hirvittävä lumimyrsky, maailmanhistorian ankarin. Professorin hieno Cadillac, jolla oli ajettu vain jokunen maili, törmäsi puhelinpyl-vääseen. Missäkö? Voi, hyvä herra! On kovin vaikea muistaa paikkaa. Se oli vain jossakin Paynsvillen ja Clevelandin välillä. Auto hinattiin korjaamoon, ja professori lähti jalkapatikassa etsimään hotellia, majataloa tai ravintolaa. Silloin hänet ryöstettiin. Siis tavallinen, jokapäiväinen tapaus. Tehän tiedätte, herra, että Amerikassa tapahtui viime vuonna kaksimiljoonaakuusisa-taatuhatta ryöstöä. Mutta rientäkäämme eteenpäin! Ryöstäjät mukiloivat uhrinsa ja heittivät hänet maantien laitaan. Fyysisesti voimakkaana miehenä ja entisenä pitkänmatkan kävelijänä professori uhmasi luonnon ankaria lakeja ja käveli — huomatkaa, hyvä herra, käveli yli viidentoista mailin matkan päästäkseen yöksi Clevelandiin.
— Ja nyt olen tässä, lopetti Jerry tarinansa, josta puuttui miltei tyystin mainonta, ja jäi odottamaan vastakaikua.
Ja vastakaiku saapuikin hyvin nopeasti. Mr. Lurye unohti tuokioksi murheensa ja kysyi liukkaasti:
— Missä yhtiössä teidän autonne on vakuutettu? Professori Finnillä ei ollut varaa häkeltyä. Hän vastasi heti:
— Y.P.H.L.K.A:ssa.
— Missä?
— Y.P.H.L.K.A :ssa.
— En ole koskaan kuullut sellaisesta yhtiöstä. Mikä sen virallinen nimi on? Tarkoitan lyhentämätön.