Paria tuntia myöhemmin Mr. Lurye heräsi vaimonsa ystävällisiin ja helliin sanoihin:
— Martin, Martin kultaseni… Minä arvasin, että sinä istut täällä…
Vakuutusmiehen silmät avautuivat kuin viinisammion luukut, tajunta palautui, ja hän muisti murheensa. Mutta vaimo ei päästänyt miestään nyyhkyttämään, vaan ryhtyi auttamaan häntä jalkeille onnellisesti lepertäen:
— Martin kultaseni. Nyt mennään kotiin, kaikki on taas hyvin. Robert oli riitaantunut morsiamensa kanssa ja palasi äsken takaisin… Hän lupasi, ettei mene koskaan naimisiin
Vakuutusmies lähti ovea kohden vaimonsa tukemana ja valitti ääneen:
— Mutta minun bisnekseni… Minun suuri bisnekseni… Siitähän on kysymys…
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Juna saapui aamunkoitteessa Chicagoon. Jerry oli ollut muutaman tunnin sikeässä unessa, joten häneltä jäi näkemättä paljon mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Hän silmäili varhaisaamun maisemaa ja tunsi puistatusta, aivan kuin olisi juonut kalanmaksaöljyä vanhasta saappaasta. Näköala oli perin lohduton: silmän kantamattomiin slummeja. Harmaita, maalaamattomia puuröttelöitä, jotka nojasivat toisiinsa kuin sokeat. Hobojen ja pommien luvattu valtakunta, jossa jokainen oli valmis uhraamaan toverinsa elämän isänmaan puolesta.
Juna hiljensi vauhtiaan, jotta matkustajat olisivat saaneet nauttia nähtävyyksistä. Afrikan viidakkoasukkaiden kankaiset jälkeläiset vaelsivat kapeilla kujilla etsien aamiaispöytään einettä. Ahtailla pihoilla ja portailla telmi mustia ihmistairnia paljain jaloin ja sirkein silmin. Hajoamistilassa olevat lautapurtilot pysyivät jalkeilla tiheän pyykkinuoraverkoston avulla. Sukkia, paitoja, housuja, lapsenriepuja ja rintaliivejä. Ne lepattelivat vienossa aamutuulessa kuin hilpeät ja huolettomat leijat ja estivät paksua nokea laskeutumasta suoraan lasten päälle.
Jerry Finnillä oli mielikuvitusta kuin runoilijalla, joka uskoo pyhästi, että kansa lukee runoja. Hän silmäili pyykkinuoraver-kostoja, noen ja auringonvalon nerokkaita suodattimia ja ihmetteli kuivumaan ripustettujen vaatteiden lajivalikoiman niukkuutta. Paitoja, housuja, lapsenriepuja ja rintaliivejä. Hän ihmetteli rintaliivien paljoutta ja paitojen vähyyttä. Paidat toivat mieleen enkelten valtakunnan ja rintaliivit kahden-istuttavan riippumaton. Pyykkinuorat kuvastivat sosiaalista miljöötä: slummialueiden vaihtuessa keskiluokan asuinseuduksi lapsen-rievut hävisivät ja niiden tilalle tuli lakanat, yöpuvut ja pöytäliinat. Tämä oli seutua, jossa majailivat ikuiset vaeltajat ja naiset, jotka yrittivät elää kevyesti, mutta etsiessään lankesivat.
Matkustajat alkoivat liikehtiä ovelle. Juna oli tulossa La Salien asemalle ja hiljensi edelleen vauhtia. Jerry totesi, että häneltä oli kadonnut hattu, V.K.J.I:n opettajain luontoisetuasunnosta lainattu päällystakki, Mr. Luryen lahjoittama viiden dollarin seteli ja solmio kaulasta. Hän ilmoitti asiasta junailijalle, mutta tämä lohdutteli Jerryä sillä, että Chicagossa oli vielä verraten lämmintä, joten hattua ja päällystakkia ei välttämättä tarvittu eikä liioin solmiota. Viiden dollarin seteli taas oli junailijan mielestä liian pieni summa puheenaiheeksi, varsinkin nyt, kun inflaatio suurensi kaikkia lukuja.
Jerry jäi viimeiseksi vaunuun. Hän tarkasteli matkatavara-hyllyköt ja istuinten alustat, mutta kadonnutta omaisuutta ei löytynyt. Eräällä istuimella oli vajaa pussi paahdettuja maisseja ja Chicago Tribune. Hän otti ne pikku hyvityksenä mukaansa, poistui vaunusta ja soljui virran mukana La Salien nimelle pyhitettyyn asemarakennukseen. Odotushuoneen penkeillä makaili neekereitä silmät ummessa ja suut ammollaan. Järjestyspoliisi ryhtyi herättämään nukkuvia heti, kun lattianlakaisijat olivat puhdistaneet penkkien alustat. Jerry pääsi istumaan erään harmahtavan neekerin viereen. Hän oli vanha ja kurttuinen mies, jonka pitkän iän salaisuutena oli kynsilaukka. Se ci kuitenkaan pysynyt salaisuutena, vaan tunkeutui Jerryn nenään ja synnytti kuvottavan tunteen. Jerry levitti Chicago Tribunen kasvojensa eteen ja silmäili ilmoitussivuja. Muuan chicagolainen kiinteistö-toimisto kauppasi viikonloppupalstoja kuusta. Hinta oli sata dollaria eekkeriltä, ja maksuaikaa myönnettiin kymmenen vuotta. Ihmisiä kehotettiin ostamaan maapaikkansa täysikuun aikana, koska eekkerit olivat silloin suurempia. Jerry uskoi nyt Bobon väitteeseen, että eräät ihmiset elivät kuin materialistit kuutamossa: tarrautuivat kouristuksentapaisesti dollariin ja tähyilivät samaan aikaan taivaalle. Lapsilla luetettiin mielikuvituksellisia tieteisromaaneja, jotta he olisivat nähneet slummissa tähtiä ja tähdissä viikonloppumajoja.
Neekeri alkoi kuorsata. Se oli hänen puolustusaseensa penkille tungeksivia vastaan. Hänen kuorsauksessaan oli harvinainen nuotti, ja hän sai siitä itselleen kaiken ilon. Jerry nousi, jätti Chicago Tribunen penkille ja lähti kaupungille maleksimaan. Kaikki tuntui tyhjältä ja tarpeettomalta. Hän ei löytänyt tänä hetkenä mitään selitystä elämänsä tolkuttomuudelle. Minne olen menossa ja miksi? hän kysyi itseltään kuin katkismus, tähyili pilvenpiirtäjäin huippuja ja näki lievää nälkää.
Pari tuntia vaellettuaan hän palasi takaisin aseman odotushuoneeseen. Neekerivanhus oli nyt herännyt ja luki Jerryn jättämää sanomalehteä. Mies oli panostanut itsensä äskettäin, sillä kynsilaukan lemu oli valtava. Voimakkainkaan hajuvesi ei olisi kyennyt miedontamaan vanhuksen suusta tulvahtavaa haju-seosta.
Odotushuoneessa oli tavanmukainen tungos. Kukaan ei ollut vielä matkustanut kuuhun. Jerry liikehti sinne tänne ja pujahti ohimennen toilettiin. Kymmenen minuuttia odotettuaan hän sai haltuunsa pikku eriön, jonka kalkituissa seinissä oli enemmän piirroksia kuin yhdessäkään keskiluokan kodissa ja enemmän pornografiaa kuin tunnetussa best-sellerissä 'Mamie Stover'. Tohtori Hinsey olisi saanut erinomaista tutkimusaineistoa miesten sukupuolisesta käyttäytymisestä, jos olisi lähettänyt haastattelijansa pariksi päiväksi yleisiin käymälöihin.
Jerry tarttui oven kädenripaan ja aikoi rynnätä ulos, mutta lukko oli mennyt epäkuntoon. Viimein hän ryhtyi takomaan nyrkillään ovea ja kutsumaan apua. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota pikku eriöstä kuuluvaan meluun. Ihmiset olivat syntymästään lähtien tottuneet meluun ja havahtuivat vasta sitten, kun tuli hiljaisuus.
Jerry Finn oli vankina. Katon rajassa oli pieni ilmanvaihto-ikkuna, mutta siitä saattoi vain kissa ryömiä ulos tai tulla sisään.
Jerry alkoi uudelleen rynkyttää ovea. Hän kaipasi vapauteen, raittiiseen ilmaan ja ihmisten pariin. Mutta pelastusta ei kuulunut. Hän oli yhä vain kuin vankilassa, jossa kukaan ei uhannut vuokrankorotuksella eikä ikuisella tulella. Epätoivo levisi aivoista käsiin ja jalkoihin. Hän olisi nyt voinut tehdä itsemurhan, jos hänen ei olisi tarvinnut tappaa itseään. Hän muisteli Joania, joka oli edelleenkin hänen vaimonsa. Avioliitto, tuo elatusavun mainio koetinkivi, sitoi hänet edelleenkin Joaniin, jumalallisen naiiviuden pyhään ruumiillistumaan, joka varmaankin odotti miestään kotiin päästäkseen käsiksi avioeroon ja sen jälkeen rakkauden lailliseen tukipalkkioon: elatusapuun.
Toivottomuus toi mukanaan voimattomuuden. Jerry istahti pöntön kannelle ja antoi ajatuksensa lentää taaksepäin. Vuodesta vuoteen. Näin hän saapui lapsuuteensa ja rakkaan äidin hyräilyn pariin. Lapsuusmuistojen lumossa hän otti taskustaan kamman, irrotti seinällä olevasta rullasta paperipalasen ja taikoi kammasta ja toilettipaperista pikku soittimen. Se oli kuin muinaisten nuu-bialaisten paimenhuilu, vienosti värähtävä, surullinen ja koruton.
Vapauttaan odotellessa Jerry Finn alkoi soitella suomalaisia kansanlauluja, joita Chicagon La Salien asemalla ei vielä koskaan ollut soitettu. Ei ainakaan taskukammalla…