On tarpeetonta ryhtyä esittelemään ajan tasalla olevalle lukijalle Mr. Howard Atkesonia. Jokainen tietää — tai jokaisen ainakin pitäisi tietää — että hän on maailman suurimman äänilevy-yhtiön taiteellinen johtaja, joka tuntee kansan maun. Tuhannet iskelmälaulajat siunaavat hänen nimeään, sillä ilman Mr. Atke-sonin apua he eivät olisi iskelmälaulajia. Mr. Atkeson on tunnettu hyväntekijä: hän on aina ottanut toisilta ja antanut toisille pidättäen itselleen samalla kohtuullisen välityspalkkion. Hänellä on kalliit periaatteet niin kuin asianajajalla, liikemiehen moraali, pehmeän pyöreähköt kädet ja kasvot ja ohut karjapaimenen tenoriääni, jolla on voittamaton halu pyrkiä ulos nenän kautta.
Ilman tällaista kuvaustakin monet tunsivat Mr. Atkesonin, kun hän asteli ruskea nahkasalkku kädessään La Salien rautatieasemalle. Hän oli lähdössä Hollywoodiin etsimään uusia iskelmä-tähtiä. Sinatra, Autry, Lita Roza, Les Baxter, Eddie Fisher, Billy Smith ynnä monet muut olivat jo laulaneet itselleen omaisuuden ja vetäytyivät ajoissa syrjään.
Mr. Atkeson saapui aseman ulkohalliin ja veti hatun reunan silmilleen välttääkseen nimikirjoitusten kerääjiä. Äkkiä hän pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Jostakin ihmeellisestä kätköstä kantautui ihmeellistä musiikkia. Mr. Atkeson ravisteli päätänsä ja epäili kuuloaan. Hän astui pari askelta eteenpäin ja palasi jälleen takaisin. Soitto jatkui. Se oli kaunista ja surullista, juuri sopivan tunteellista kansalle. Mr. Atkeson silmäili ympärilleen ja epäili, että joku matkustaja kantoi povessaan taskuradiota. Ei. Väärä johtopäätös. Musiikki tuli alhaalta, aivan hänen jalkojensa juuresta. Mr. Atkeson tarkasteli alhaalla seinän vierustalla olevia ikkunoita, jotka olivat hiukan raollaan. Sitten hän oli sito-vinaan kengännauhoja ja sai hyvän syyn kumartua erään ikkunan ääreen. Hänen korviinsa kantautui mitä vienoin melodia ja nenäänsä mitä pistävin ammoniakin haju. Hän siirtyi loitommalle ikkunan äärestä ja huudahti ääneen:
— Huilu? Ei! Käyrätorvi? Ei! Saksofoni? Ei! Mikä helvetti se sitten on?
Hän lähti juoksuaskelin odotussaliin ja työntyi sieltä miesten huoneeseen. Soitto oli tauonnut. Mr. Atkeson mietti mysteeriä, astui takaisin odotussaliin ja turvautui poliisin apuun. Sitten he tulivat molemmat miesten huoneeseen ja katso: silloin he kuulivat ihmeen vienoa soittoa, joka lähti ulkoseinän viereisestä eriöstä.
— Tuolta! huudahti Mr. Atkeson ja viittasi kädellään pikkaraista konserttisalia.
Hän pysähtyi ovelle ja koputti arasti. Soitto taukosi heti.
— Kuka siellä? karjaisi nyt poliisi, joka oli myös saapunut paikalle.
— Minä vain, kuului arka ja väsynyt vastaus. — Lukko on epäkunnossa. En pääse pois täältä.
— Minkä tähden te olette sinne mennyt soittelemaan? tiedusteli poliisi.
Kopista ei vastattu, mutta Mr. Atkeson sen sijaan antoi poliisille oman vastauksensa.
— Älkää tehkö typeriä kysymyksiä! Pitäisihän teidän tietää, että vee-see on kuin hauta: kun sinne on kerran mentävä, niin sinne on silloin mentävä. Avatkaa ovi!
Poliisi hypisteli lukkoa, mutta ovi pysyi visusti suljettuna.
— Täytyy kai murtaa, totesi virkavallan edustaja ja lähti etsimään sorkkarautaa.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut turvautua niin raakaan aseeseen, sillä hän tapasi odotussalin penkiltä vanhan tuttavansa Dick Homerin, joka myös tunnettiin Tiirikka-Dickin nimellä, ja sanoi hänelle:
— Tulehan avaamaan ovi!
— Ei mulla ole työkaluja, vastasi kunnon käsityöläinen. — Minkälainen ovi se muuten on?
— Toiletin ovi. Ihan tavallinen automaattilukko. Ehdollisessa vapaudessa oleva murtovaras mietti tuokion ja lausahti:
— Hanki mulle pätkä rautalankaa tai hiusneula tai mikä neula tahansa.
Virkavallan edustaja oli hiukan tottumaton hankintatyöhön, mutta siitä huolimatta hän onnistui saamaan eräältä neekeri-naiselta hiusneulan ja ojensi sen Mr. Homerille.
— Näytä ovi! komensi Mr. Homer.
Poliisi johdatti lukkosepän miestenhuoneeseen, jossa Mr. Atkeson keskusteli oven lävitse Mr. Jerry Finnin kanssa. Mr. Atkeson oli jo päässyt niin pitkälle, että kaivoi salkustaan sopimusloma-ketta allekirjoitettavaksi. Hänen oli keskeytettävä miellyttävä dialogi tuokioksi, mutta vain tuokioksi, sillä Dick Homer ei avannut ensimmäistä lukkoa hiusneulalla. Ihailtavan taiturimaisesti hän väänteli hiusneulaan pikku poimuja, työnsi neulan avaimen-reikään ja tempaisi oven auki. Hämmästynyt vanki istui pytyn kannella ja tuijotti vapauttajiaan.
— Minkälainen instrumentti teillä on? kysyi Mr. Atkeson uteliaisuudesta täristen.
— Niin, kaveri. Näytä instrumenttisi heti! karjaisi poliisi.
— Ei minulla ole mitään instrumenttia, vastasi Jerry viattomasti.
— Älä pullikoi vastaan! huudahti poliisi ja kiskaisi Jerryn ulos harvinaisesta musiikkihuoneesta. — Kyllä sinut pannaan vielä tunnustamaan.
Dick Homer hymyili vahingoniloisesti, sillä hän tunsi Chicagon poliisit. Jerry loi avuttoman katseen Mr. Atkesoniin.
— Mistä te syytätte minua? hän kysyi ääni väristen.
— Sivistyneestä metelinpidosta yleisellä paikalla, vastasi poliisi ja aikoi tarttua Jerryä käsivarteen.
Mutta silloin Mr. Atkeson puuttui asiaan.
— Pysykää te erossa, hän huomautti poliisille.
— Vai niin, murahti harteikas järjestyksen valvoja.
— Niin. Painukaa tiehenne.
— Se olis sitten taala, huomautti tiirikkamestari kesken kiistelyä.
Mr. Atkeson työnsi kätensä taskuun ja ojensi hänelle kourallisen kolikoita. Sitten hän puristi pyöreille kasvoilleen valoisan hymyn ja sanoi Jerrylle:
— Olen kiinnostunut teistä, hyvin kiinnostunut…
Poliisi teki nyt uuder yökkäysyrityksen Jerryä kohden, mutta silloin Mr. Atkeson kiivastui. Hän otti hiukan vauhtia ja pukkasi poliisin musiikkihuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja sanoi Jerrylle:
— Nyt lähdetään. Tästä voi kehittyä hyvä bisnes.
Pikku eriöstä kuului hyvin karkeaa kieltä ja töminää. Ovi oli mennyt jälleen takalukkoon, eikä sitä saanut auki ripaa painamalla. Mr. Atkeson ja Jerry poistuivat lemujen parista ja jättivät poliisin neuvottelemaan Dick Homerin kanssa.
— Tästä seuraa piruja niille, raivosi poliisi. — Avaa ovi, Dick!
— Millä?
— Hiusneulalla tietysti.
— Minä heitin sen menemään.
— Hanki uusi! Pane töpinäksi! Minun vartiovuoroni päättyy kohta.
Tiirikka-Dickillä oli nyt hyvä tilaisuus kiristää vanhaa vainoojaansa.
— Paljonko maksat?
— En senttiäkään. Avaa ovi tai toimitan sinut rautoihin.
— Hyvä on. Toimita sitten.
— Saat taalan! huudahti poliisi hädissään.
— Pannaan kaksi.
— Kiristäjä! Minä annan sinut pamputettavaksi.
— Ali right! Anna heilua. Minä lähden.
— Ei, ei… Älä mene! Saat kaksi taalaa.
— Selvä on, vastasi lukkomestari, kaivoi povestaan pikku tiirikan ja ryhtyi avaamaan lukkoa.
Jerry istui Mr. Atkesonin vieressä uuden uutukaisen Cadillacin etupenkillä, eikä hän enää horjunut uskossaan: hän oli suurten mahdollisuuksien maassa.
— Olin matkalla Hollyvroodiin, sanoi Mr. Atkeson, mutta mikään ei estä minua siirtämästä matkaani huomiseen. Niin, Mr. Finn, kuten jo sanoin, soittonne kiinnostaa minua. Jos levytys onnistuu, teidän ei enää koskaan tarvitse alentua kiropraktikoksi eikä opettajaksi.
Jerry oli kertonut avomielisesti lyhyen elämäkertansa Mr. At-kesonille, ja nyt he olivat matkalla Kansainvälisen Äänilevymu-siikkiyhtiön studioon.
— Oletteko te koskaan soittanut yhtyeessä? tiedusteli Mr. Atkeson.