Marraskuun 30. päivänä vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Talvisota oli alkanut.
Sota kesti koko talven.
Siksi sotaa alettiin kutsua talvisodaksi.
Historian tutkijat ovat meidän aikoihimme asti keskustelleet, olisiko talvisota voitu välttää, jos Neuvostoliiton aluevaatimuksiin olisi suostuttu?
Tähän kysymykseen tuskin koskaan saadaan lopullista vastausta.
Mannerheim kirjoittaa talvisodan alusta muistelmissaan:
— Marraskuun viimeinen vuonna 1939 koitti kirkkaana ja aurinkoisena. Aamusella kadut vilisivät kouluihinsa ja työpaikkoihinsa matkalla olevia lapsia ja aikuisia.
Yhtäkkiä putosi pommeja Helsingin keskustaan levittäen kuolemaa ja hävitystä. Talvisota oli alkanut.
Muistelmissaan Mannerheim jatkaa kertomustaan, miten hän käveli rauhallisesti presidentin luo ja ilmoitti: — Ilmoittaudun sopimuksen mukaan Suomen armeijan ylipäällikön tehtävään.
Talvisodan alkaessa Mannerheim oli jo 72-vuotias.
Hän oli saanut sotamarsalkan arvon ja oli itseoikeutettu Suomen armeijan ylipäällikkö. Mannerheim ryhtyi itse johtamaan sotaa.
Päämajansa hän perusti Mikkeliin. Mannerheim vetosi kansaan ja toivoi siltä yksimielisyyttä.
Pienen maan suurin voima on yksimielisyys. Unohtakaamme epäluottamus. Me tarvitsemme toisiamme, Mannerheim vetosi kansaan.
Suomalaiset kuulivat Mannerheimin vetoomuksen ja ottivat sen tosissaan. Sisällissodan jälkeinen maan kahtiajako hävisi.
Ei ollut enää punaisia ja valkoisia. Suomalaiset puolustivat yksimielisinä maataan Mannerheimin johdolla.
Suomi oli huonosti varustautunut sotaan. Aseet olivat vanhentuneita. Sodan alussa jokaiselle sotilaalle ei riittänyt edes omaa kivääriä. Ammuksia ei ollut riittävästi. Vaatteistakin oli pulaa, eikä kaikille riittänyt armeijan vaatteita.
Neuvostoliiton armeijan aseet olivat hyviä. Muutenkin neuvostoliittolaiset olivat suomalaisia paremmin varustautuneet sotaan. Heillä oli tykkejä, panssarivaunuja, lentokoneita ja muuta sotakalustoa enemmän kuin suomalaisilla.
Suurin ero Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli kuitenkin joukkojen vahvuudessa. Kun talvisota alkoi Suomen armeijassa oli 295 000 miestä.
Vastaavasti Neuvostoliiton armeijassa oli Suomen rajalla lähes 500 000 miestä!
Suomalaiset osasivat taistella metsässä. Siksi Neuvostoliitto ei aina pystynyt käyttämään ylivoimaa hyödykseen. Siitä huolimatta Suomen voimavarat tuntuivat vähäisiltä sodassa Neuvostoliitoa vastaan.
Aivan sodan alussa suomalaiset perääntyivät, joskus nopeasti ilman taistelua.
Tämä hermostutti luonnollisesti Mannerheimia.
Hän säilytti malttinsa ja joukkoja ja niiden johtajia vaihdettiin eri rintamilla.
Tolvajärvellä saatiin suuri torjuntavoitto.
Ensi kerran toisessa maailmasodassa pienen maan armeija oli suuressa taistelussa voittanut suurvallan joukot.
Suomalaiset saivat sotasaaliiksi paljon aseita ja tykkejä.
Tärkeintä oli, että tämän jälkeen Suomen armeija alkoi luottaa ja uskoa taistelukykyynsä.
Muistelmissaan Mannerheim kirjoittaa Tolvajärven voitosta: — Tulos oli loistava. Vihollinen oli kärsinyt musertavan tappion. Tehtävä, joka oli tuntunut ylivoimaiselta, oli täytetty.
Kiitos tästä kuuluu kahdelle johtajalle. Heidän tahdonvoimansa ja esimerkkinsä johti joukot voittoon. Se, että eversti Talvela ylennettiin kenraalimajuriksi ja everstiluutnantti Pajari ylennettiin everstiksi, oli hyvin ansaittu palkinto. Ennen muuta kiitos kuului kuitenkin joukoille, sotilaille. Heidän kestävyytensä ja uhrimielensä toi voiton.
Muistelmissaan Mannerheim kiittää Tolvajärven voittoa myös armeijan ja koko kansan taisteluhengen nostamisesta. Mannerheim kirjoittaa:
— Tolvajärven voitto innosti muilla kaistoilla taistelevia sotilaita jaloon kilpailuun. Se antoi sekä maan johdolle että Suomen kansalle luottamusta armeijan suorituskykyyn.
Tolvajärven voiton jälkeen suomalaiset alkoivat taistella sisukkaasti ja saivat Neuvostoliiton hyökkäyksen pysähtymään. Neuvostoliitto ei vallannut Suomea parissa viikossa, kuten siellä oli suunniteltu. Suomalaiset saivat torjuntavoittoja eli pysäyttivät hyökkäyksiä. Taipaleella, Summassa ja Kolkalla suomalaiset voittivat taisteluja.
Raatteen tiellä tuhottiin suuri Neuvostoliiton joukko-osasto.
Suomalaiset saartoivat Neuvostoliiton joukot joka suunnalta.
Näin syntyi «motti».
Kun neuvostoliittolaiset oli piiritetty, he eivät saaneet lisää ruokaa eivätkä ammuksia.
Myös Raatteen tiellä «mottiin» jääneiden sotilaiden oli lopulta pakko antautua.
Neuvostoliitolla oli kuitenkin enemmän joukkoja ja paremmat aseet kuin Suomella. Suomalaiset puolustautuivat urheasti. Neuvostoliitto lisäsi joukkojaan. Lopulta suomalaisten oli annettava periksi. Suomen armeija alkoi vetäytyä. Helmikuussa vuonna 1940 kaikki ymmärsivät, että nyt oli nopeasti saatava aikaan rauha.
Talvisodan rauha allekirjoitettiin 12.3. vuonna 1940.
Rauha saatiin kovilla ehdoilla. Neuvostoliitolle oli luovutettava maa-alueita enemmän kuin ennen sotaa oli vaadittu. Suomalaisia oli paljon kuollut ja haavoittunut sodassa. Suomi oli hävinnyt sodan.
Kun talvisota oli päättynyt Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn, joka luettiin radiossa.
Siinä Mannerheim kiitti sotilaitaan.
Päiväkäskyssä todettiin muun muassa: — Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat! Te ette tahtoneet sotaa, te rakastitte työtä, rauhaa ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun.
Te olette sodassa suorittaneet suurtöitä, jotka vuosisatoja loistavat historian lehdillä.
Olen taistellut monilla rintamilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita.
Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani.
Talvisota kesti 105 päivää. Pidettiin ihmeenä, että pieni Suomi oli pystynyt puolustautumaan suurta Neuvostoliittoa vastaan. Suuri arvo Suomen selviytymisestä annettiin ylipäällikkö Mannerheimille. Hänen valtava tahdonvoimansa oli tarttunut sotilaisiin ja koko kansaan. Arvellaan, että juuri voimakas tahto ja yksimielisyys sittenkin ratkaisivat sen, että Suomi selviytyi talvisodasta ja säilyi itsenäisenä.
Talvisodassa Suomi, Suomen armeija ja sen ylipäällikkö olivat koko maailman huomion kohteena. Muu maailma piti talvisotaa «hyvän ja pahan tai oikeuden ja vääryyden» välisenä taisteluna. Talvisodassa «hyvä ja oikeassa oleva» Suomi joutui «pahan ja epäoikeudenmukaisen» Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi. Mannerheimin kansainvälinen maine oli korkeimmillaan talvisodan jälkeen. Häntä pidettiin sotapäällikkönä, joka oli pelastanut pienen kansansa ylivoimaisen suurvallan kynsistä etukäteen täysin toivottomalta näyttäneessä sodassa.
Talvisodan jälkeen Suomessa alettiin puhua «talvisodan hengestä». Sillä tarkoitettiin yksimielisyyttä: Talvisodassa suomalaiset halusivat yhdessä — joka nainen ja joka mies — yhteisvoimin puolustaa omaa maataan. Tämän yksimielisyyden keulakuvaksi nousi Mannerheim. Nyt hänestä puhuttiin «koko kansan Marskina». Myös vasemmisto ja työväenliike alkoivat hyväksyä Mannerheimin ja tukivat hänen toimintaansa.
Muistelmissaan Mannerheim päättää talvisotaa käsittelevän jakson tyytyväisyyteen itsenäisyyden säilymisestä. Sen lisäksi hän lausuu ennustuksen, joka valitettavasti myöhemmin toteutui. Mannerheim kirjoittaa:
— Suomelle talvisodan tulos oli ennen kaikkea maan kalliisti ostetun itsenäisyyden säilyminen. Kuolettava vaara oli saatu torjutuksi ponnistamalla kansakunnan viimeisetkin voimat. Mutta vaarat eivät olleet ohi.
Mannerheim jatkaa ylipäällikkönä — välirauhan aika
Talvisodan jälkeinen rauha ei merkinnyt todellista rauhaa. Suomi oli tyytymätön epäoikeudenmukaisiin rauhanehtoihin. Myöskään Neuvostoliitto ei ollut tyytyväinen niihin ehtoihin, joilla se olisi suostunut rauhaan. Alkoikin niin sanottu «välirauhan aika», jolloin uuden sodan uhka oli koko ajan ilmassa.