Klinge, Matti. Mannerheim. Kuvaelämäkerta. Helsinki: Otava. 1968.
Sandberg, Peter (toim.). C. G. Mannerheimin valokuvia Aasian matkalta 1906-1908. Helsinki: Otava. 1990.
Mannerheim, Carl Gustaf. Muistelmat 1 ja 2. Helsinki: Otava. 1951-1952.
Mannerheim, Carl Gustaf. Suomen marsalkan muistelmat. G. Mannerheimin muistelmien 1-2 kansanpainos. Helsinki: Otava. 1954.
Palmunen, Rainer (toim.). Mannerheim — tuttu ja tuntematon. Helsinki: Valitut palat Oy. 1997.
Meri, Veijo. Suomen marsalkka. C. G. Mannerheim. Helsinki: WSOY. 1990.
Turtola, Martti. Mannerheim-kirja. Jyväskylä: Ajatus. 2001.
Turtola, Martti. Tasavallan presidentit 1941-1944: Sodan ja rauhan miehet 1940-1956. Espoo: Weilin+Göös. 1993.
Virkkunen, Sakari. Mannerheim. Marsalkka ja presidentti. Helsinki: Otava. 1989.
Voipio, Anni. Suomen marsalkka. Helsinki: WSOY. 1951. 3. tark. ja täyd. p.
Wikipedia.
Saraleena Aarnitaival - Kirjailijan murha
Kustavin kirjasto sijaitsi kunnan sydämessä, pankin ja postin välissä.
Pihalla kasvoi pattirunkoisia omenapuita, jotka tarjosivat varjoisan lukupaikan ja eväät kirjaston kävijöille.
Maanantaiaamu lupasi hellettä. Aurinko helotti kuumasti, vaikka kello tuli vasta kymmenen.
Anna Maljakova pysäköi Harley Davidsoninsa kirjaston eteen ja sammutti pyörän moottorin. Tapansa mukaan hän oli ajanut töihin rantatietä pitkin, merituulesta ja maisemista nauttien.
Anna saapasteli pihan poikki kypärä kainalossaan. Hänen punaiset, kiharat hiuksensa ulottuivat nahkatakin olkapäille. Hiusten alta välkkyivät korvakorut.
Huulet oli rajattu huolellisesti, ja silmäluomet oli meikattu violetin värisiksi. Mustan minihameen, lempivaatteensa, Anna oli ommellut itse.
Mikään Annan olemuksessa ei paljastanut, että hän oli herännyt vasta puoli tuntia sitten.
Kirjaston portailla Anna seisahtui kaivamaan käsilaukkuaan.
Hän oli juuri työntämässä avainta lukkoon, kun hän huomasi äkkiä jotakin.
Käsi pysähtyi ilmaan. Jokin oli vinossa. Kirjaston ovi oli raollaan.
Anna astui sisään ja huhuili työtoveriaan:
— Kari?
Ei vastausta.
Mies ei ollutkaan tekemässä ylitöitä. Anna rypisti otsaansa. Oliko Kari unohtanut oven auki lähtiessään eilen illalla kirjastosta? Sellainen ei ollut hänen tapaistaan.
Anna astui sisään kirjastoon. Kaikki näytti olevan kohdallaan.
Kirjastossa olisi voinut asua. Lattiaa peittivät käsinkudotut matot, ja seinille oli ripustettu tauluja. Kirjahyllyjä oli kolmessa huoneessa. Jokaisen huoneen nurkassa seisoi koristereunainen kaakeliuuni. Lastenosastolla raksutti jykevä kaappikello.
Tietokoneet oli sammutettu, ja palautetut kirjat oli siirretty kärrystä hyllyyn.
Yhtäkkiä Anna huomasi, että lattialla lainaustiskin takana näkyi jotakin tummaa ja tahmeaa ainetta.
Anna kalpeni. Hän tajusi, että se oli verta. Anna käveli vapisevin jaloin lainaustiskin luo. Hänen sydämensä jyskytti kylkiluiden alla kuin se olisi yrittänyt paeta niiden välistä.
Pöydän takana lattialla makasi kirjastonjohtaja Kari Puro, Annan työtoveri ja kuuluisa kirjailija. Karin silmälasit lojuivat maassa. Niiden toinen linssi oli särkynyt. Miehen silmät tuijottivat kattoon näkemättä mitään.
Karin valkoinen paita oli veren tahraama. Häntä oli ammuttu rintaan.
Anna polvistui Karin vierelle ja kokeili tämän pulssia. Sitä ei tuntunut. Kari oli kuollut.
— Hengitä. Ota ihan rauhallisesti, Anna komensi itseään.
Hän kaivoi kännykän käsilaukustaan ja soitti hätänumeroon. Hätäkeskuksen virkailija lupasi, että poliisi ja ambulanssi tulisivat paikalle mahdollisimman pian. Puhelun jälkeen Anna tajusi, että murhaaja saattoi olla yhä talossa. Kylmä hiki kohosi hänen kämmeniinsä, kun hän lähti hitaasti kävelemään kirjahyllyjen välissä.
Kaappikellon raksutus kuulosti uhkaavalta. Lattian jokainen narahdus sai Annan säpsähtämään.
Kirjastossa ei kuitenkaan ollut muita. Anna palasi lainaustiskille odottamaan.
Vasta nyt hän huomasi, että lattialla ruumiin vieressä oli paperilappu. Anna poimi paperin käteensä. Siihen oli kirjoitettu vanhanaikaisella kirjoituskoneella:
Meri vaati omansa.
Aaltojen alle nukkuivat ne,
jotka eivät sen mahtia kunnioittaneet.
Teksti vaikutti oudon tutulta.
Ulkoa kuului lähestyvän ambulanssin ääni. Anna sujautti paperin käsilaukkuunsa.
Kirjasto oli muuttunut rikosdraaman näyttämöksi. Pihalla seisoi kaksi poliisiautoa ja ambulanssi. Poliisit hätistelivät sivullisia kauemmas ja eristivät alueen muovinauhalla. Karin ruumis suljettiin vihreään pussiin ja kannettiin ambulanssiin.
Anna istui hiljaisena lukusalin pöydän ääressä. Hänen poskilleen valui ripsiväriin sekoittuneita, mustia kyyneleitä.
Kaksi virkapukuista poliisia tuli sisään. Vanhempi heistä oli mies, kunnan oma ylikonstaapeli Eero Pasanen. Pasasella oli leveät hartiat ja tumma parta. Häntä kutsuttiin kylällä Iso-Mietaaksi, koska hän muistutti Juha Mietoa, entistä kilpahiihtäjää.
Toinen poliiseista oli nainen. Häntä Anna ei tuntenut. Nainenkin oli pitkä, ja hänen vaaleat hiuksensa oli sidottu niskaan poninhännäksi.
Nainen nosti aurinkolasit silmiltään. Hän esitteli itsensä:
— Komisario Leena Helenius Keskusrikospoliisista, Helsingistä.
Helenius hymyili tyytyväisenä, kun hän ojensi kättään Annalle. Mikä onni, että hän sattui olemaan seminaarimatkalla Turussa, lähellä Kustavia. Näin hän ehti nopeasti paikalle peräkylän poliiseja auttamaan.
Anna tarttui Heleniuksen käteen. Se oli voimakas ja lämmin.
Poliisit istuivat Annaa vastapäätä. Helenius kaivoi laukustaan muistivihkon ja kynän.
— Ja nyt kerrotte kaikessa rauhassa, mitä täällä oikein on tapahtunut, hän sanoi Annalle.
Kun Anna oli lopettanut kertomuksensa, Helenius kysyi:
— Siinäkö kaikki?
Anna nyökkäsi.
Helenius jatkoi:
— Oliko Kari Puro yksin töissä?
— Oli, vastasi Anna.
— Teemme töitä vuorotellen, ja lauantaina oli Karin päivä. Sunnuntaina kirjasto on kiinni.
— Tiedättekö, oliko Kari Purolla vihamiehiä? Helenius kysyi.
Anna pudisti päätään. Kari oli lempeä ja hyväsydäminen mies.
Seudun asukkaat arvostivat häntä. Tuntui vaikealta ajatella, että joku olisi kantanut hänelle kaunaa.
— Mitä itse teitte viikonloppuna? Helenius kysyi.
— Remontoimme mieheni kanssa taloamme, Anna vastasi.
— Lauantaina tapetoimme olohuonetta. Eilen maalasimme kodinhoitohuoneen, ja myöhemmin illalla menin kioskille vuokraamaan DVD:n. Loppuillan katsoimme elokuvaa.
Helenius teki vielä muistiinpanoja vihkoonsa suu tiukkana viivana ja kasvot innosta hehkuen. Sitten hän kaivoi laukustaan kameran ja alkoi ottaa valokuvia kirjastosta.
Ylikonstaapeli Pasanen ojensi nyyhkyttävälle Annalle nenäliinapaketin.
— Älähän nyt. Kaikki selviää kyllä.
Illalla Anna vaihtoi moottoripyöräänsä öljyt. Hän kävi huoltoasemalla ostamassa olutta ja lämmitti itselleen saunan. Annan mies Andrei oli lähtenyt aamulla työmatkalle Moskovaan. Andrei viipyisi poissa koko viikon. Onneksi Annalla oli talossa valkoinen Katinka-kissa seuranaan.
Polttopuita pilkkoessaan Anna yritti selvittää itselleen päivän tapahtumia. Ajatukset puuroutuivat. Kaikki tuntui sekavalta ja ahdistavalta.
Kari oli hyvä esimies. Hän oli opettanut Annalle kaiken, mitä kunnankirjaston virkailijan piti tietää ja osata.