— Mitä teit sen jälkeen? Wallander kysyi.
— Juoksin ulos kadulle, Hilda Andersson vastasi. Aloin kai kirkua. Näin miehen koiran kanssa. Hänellä oli kännykkä taskussa. Hän soitti poliisille.
— Osaatko sanoa, miksi Lamberg oli studiossa niin aikaisin aamulla, Wallander sanoi.
— En tiedä. Luulen, että hänellä oli tapana mennä sinne joskus illalla, siivooja vastasi.
Wallander nyökkäsi. Luultavasti murha oli tapahtunut jo edellisenä iltana. Hän katsoi Hilda Anderssonia.
— Osaatko kuvitella ketään, joka olisi voinut tehdä tämän? Oliko Lambergilla vihamiehiä? Wallander kysyi.
— En tuntenut häntä. En tiedä, oliko hänellä ystäviä tai vihamiehiä. Minä vain kävin siivoamassa.
Wallander kiitti häntä. Juuri nyt hänellä ei ollut muuta kysyttävää.
Tuntia myöhemmin Wallanderilla oli kokous muiden poliisien, Martinssonin, Nybergin ja Anna Höglundin kanssa.
— Kenelle voisi olla hyötyä valokuvaajan surmaamisesta, Martinsson mietti. Hänen kimppuunsa on siis käyty studiossa.
— Miten murhaaja on päässyt sisään?
— Joko avaimella tai sitten Lamberg on päästänyt hänet sisään, Wallander vastasi.
— Joka tapauksessa näyttää siltä, että se ei ole ollut murto, Nyberg sanoi. Sekä ovi että lukko ovat ehjiä. Mitään ei myöskään ole varastettu. Koko tapaus on hyvin kummallinen.
Wallander kääntyi Anna Höglundin puoleen.
— Miten Lambergin vaimo suhtautui, kun kerroit hänelle, että hänen miehensä on murhattu? hän kysyi.
— Elisabeth Lamberg tietysti järkyttyi, Anna Höglund vastasi. Hän ja hänen miehensä nukkuivat eri huoneissa. Hän ei siis huomannut, milloin hänen miehensä tuli kotiin, jos tämä oli ulkona myöhään illalla. He olivat syöneet puoli seitsemän aikaan. Lamberg oli lähtenyt studiolle vähän ennen kahdeksaa. Rouva Lamberg oli mennyt nukkumaan heti kello yhdentoista jälkeen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka olisi voinut tehdä murhan. Hän väitti, että hänen miehellään ei ollut vihamiehiä.
Wallander nyökkäsi.
— Nyt sitten tiedämme sen, hän sanoi. Meillä on kuollut valokuvaaja, mutta mitään muuta meillä ei ole.
Hän katsoi toisia. Martinsson haukotteli.
Kello oli kymmenen aamupäivällä tässä sateisessa kaupungissa, jossa oli tapahtunut murha.
Valokuvakansio
Pari tuntia myöhemmin Wallander palasi Lambergin studiolle.
Studion ulkopuolelle oli kokoontunut paljon ihmisiä.
Wallander tunsi monia heistä.
Hän nyökkäili ja tervehti mutta ei vastannut kysymyksiin.
Nyberg seisoi studiossa kahvikuppi kädessään. Ruumis oli poissa, vain suuri veriläikkä oli jäljellä.
— Olemme löytäneet melko paljon jalanjälkiä, Nyberg kertoi.
— Hyvä, Wallander sanoi.
Hän meni studion läpi takahuoneeseen.
Hän riisui takkinsa ja katsoi ympärilleen. Hän avasi radion, josta alkoi kuulua klassista musiikkia. Sen jälkeen hän alkoi tutkia kirjoituspöydän laatikoita. Hän ei löytänyt mitään outoa. Vaikutti siltä, että Lamberg oli elänyt tavallista elämää.
Wallander kumartui ja avasi alimmaisen laatikon. Siellä oli valokuvakansio. Hän nosti sen pöydälle ja avasi ensimmäisen sivun. Hämmästyneenä hän katsoi pientä, yksinäistä valokuvaa, joka oli liimattu keskelle sivua.
Valokuva ei ollut passikuvaa suurempi. Wallander muisti, että hän oli nähnyt suurennuslasin jossakin laatikossa. Hän etsi sen, sytytti valon kirjoituspöydän lamppuun ja tutki tarkasti kuvaa.
Kuvassa oli Yhdysvaltain entinen presidentti Ronald Reagan.
Mutta kuvassa oli jotain outoa. Kuvan kasvot oli muutettu ja vääristelty.
Presidentin kuvasta oli tehty vastenmielisen ruma.
Kuvan viereen oli kirjoitettu musteella päivämäärä: 10. elokuuta 1984.
Wallander käänsi sivua. Siellä oli samanlainen yksinäinen, pieni valokuva liimattuna keskelle sivua. Tällä kertaa se oli erään Ruotsin entisen pääministerin kuva. Hänet tunnisti kyllä, mutta kasvot oli muutettu. Ne olivat rumat ja vääristyneet. Kuvan vieressä oli päivämäärä.
Hän selasi kansiota. Jokaisella sivulla oli samanlainen valokuva. Wallander tunsi useimmat, mutta ei kaikkia.
Wallander ei ymmärtänyt näitä kuvia.
Miksi Simon Lambergilla oli tämä kummallinen valokuvakansio? Miksi hän oli käsitellyt valokuvia ja muuttanut miesten kasvot? Simon Lamberg ei ehkä ollutkaan niin tavallinen ihminen. Ehkä hänen elämässään oli muitakin salaisuuksia. Millainen ihminen hän oikeastaan oli ollut?
Wallander käänsi jälleen uuden sivun. Äkkiä hän veti syvään henkeä. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Samalla hetkellä Anna Höglund astui huoneeseen.
— Katsopa tätä, Wallander sanoi.
Hän osoitti valokuvaa. Anna Höglund kumartui Wallanderin olkapään yli.
— Sehän olet sinä, hän sanoi hämmästyneenä.
— Niin, se olen minä, Wallander vastasi. Ehkä se olen minä.
Kuva oli otettu jostain lehdestä. Se oli kuva hänestä, mutta ei kuitenkaan ollut. Hän ei ollut itsensä näköinen. Hän näytti kuvassa yhtä kammottavalta kuin muutkin henkilöt muissa kuvissa.
Leski
Wallander, Anna Höglund ja Nyberg olivat valokuvaamon takahuoneessa. He selasivat Lambergin valokuvakansiota. Viimeinen kuva oli tehty edellisenä päivänä. Kuvassa oli Ruotsin pääministerin kasvot.
— Lambergin on täytynyt olla sairas, Nyberg sanoi.Vain mielisairas ihminen tekisi jotain tällaista.
— Minkähän takia minä olen kansiossa kaikkien poliitikkojen ja presidenttien joukossa, Wallander sanoi.Se ei tunnu lainkaan mukavalta.
Wallander tunsi voivansa pahoin, kun hän tuli kadulle. Kävely sateessa auttoi ja hänen vointinsa parani.
Hän ajatteli yhä valokuvakansiota ja omaa kuvaansa siinä. Vain hullu voisi tehdä jotain sellaista. Hän päätti käydä rouva Lambergin luona esittämässä joitakin kysymyksiä.
Hän ajoi autollaan Laventelitielle, jolla Elisabeth Lamberg asui. Talon ympärillä oli hyvin hoidettu puutarha. Hän soitti ovikelloa. Nainen, joka tuli avaamaan, oli hyvin kalpea.
Wallander esitteli itsensä.
— Anteeksi, että häiritsen, hän sanoi. Otan osaa.
— Kiitos, nainen sanoi.
He menivät olohuoneeseen.
— Tiedätkö, kuka on surmannut mieheni? Elisabeth Lamberg kysyi.
Wallander puisteli päätään.
— Meillä ei ole selviä johtolankoja vielä, mutta kyseessä ei ole murto, hän sanoi. Murhaajalla on täytynyt olla oma avain tai miehenne on päästänyt hänet sisään.
— Simon oli aina hyvin varovainen, Elisabeth Lamberg sanoi. Hän ei olisi avannut ovea kenellekään tuntemattomalle, ei ainakaan illalla.
— Ehkä se oli joku, jonka hän tunsi, Wallander sanoi.
— Onko teillä lapsia? hän kysyi sitten.
— Tytär, Matilda. Hän on 24-vuotias.
— Hän ei varmaan asu enää kotona? Wallander sanoi.
Rouva Lamberg istui hiljaa pitkän aikaa ennen kuin vastasi.
— Matilda syntyi vaikeasti vammaisena. Hoidimme häntä kotona neljä vuotta. Sen jälkeen se ei enää ollut mahdollista. Nyt hän asuu vammaisten hoitokodissa. Hän ei selviä yksin, vaan tarvitsee apua kaikessa. Simon ei halunnut pitää häntä kotona. Se oli hänen päätöksensä, ei minun. Teimme hänen päätöksensä mukaan.
Wallander ei tiennyt, mitä hän olisi sanonut. Hän näki Elisabeth Lambergin silmissä tuskaa ja surua.
— Kuka olisi halunnut surmata miehesi ? Wallander kysyi.
— En tiedä, rouva Lamberg vastasi. En oikeastaan tuntenut miestäni. Hän muuttui vieraaksi, kun oli antanut pois tyttäremme. Silloin äkkiä tajusin, että en enää tuntenut häntä.
— Mutta siitä on 20 vuotta! Wallander sanoi. Te olette olleet naimisissa kaikki nämä vuodet.