Kun Gunilla oli mennyt, Anna muisti taas puuttuvat kirjat. Hän katsoi koneelta Karin romaanien lainaustiedot.
Annan kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä. Tietorekisterissä luki, että kaikki Kari Puron kirjat ovat paikallaan hyllyssä. Niiden viimeisin lainaaja oli ollut yksi ja sama henkilö, Sylvi Solenius. Hän oli lainannut kirjat yli kymmenen kertaa. Rekisterissä kuitenkin luki, että Solenius oli palauttanut kirjat ajallaan. Missä ihmeessä kirjat sitten olivat?
Anna tunsi Sylvin hyvin. Vanha rouva oli innokas lukija ja kirjaston vakioasiakas. Sylvi kävi päivittäin lukemassa lehdet ja lainaamassa pinon kirjoja. Hän kirjoitti itsekin.
Useana kesänä peräkkäin Sylvi oli osallistunut luovan kirjoittamisen kurssille, jolla Kari oli opettanut.
Tällä viikolla vanhaa rouvaa ei ollut kuitenkaan näkynyt kirjastolla. Anna arveli, että Sylvi oli kuullut Karin murhasta, ja tieto oli järkyttänyt häntä.
Anna rypisti otsaansa. Saattoiko Sylvi Soleniuksella olla jotain tekemistä Karin kirjojen katoamisen kanssa?
Perjantaiaamuna Villa Margaretan ruokasalissa kaikui vilkas puheensorina. Hotelli oli täynnä lomaturisteja ja viikonloppuvieraita. Pöydissä istui lapsiperheitä. Illalla hotelliin oli tullut myös bussimatkalla oleva eläkeläisseurue. Mummot ja vaarit tungeksivat tarjoilupöydän edessä kinkunsiivuja valitsemassa.
Komisario Helenius siemaili kahviaan nurkkapöydässä. Hän katseli muita vieraita. Lautasella hänen edessään oli omena ja puoliksi syöty sämpylä. Heleniuksella ei koskaan ollut nälkä rikostutkinnan ollessa vielä kesken.
Helenius selaili muistiinpanojaan. Gunilla Nyman oli osoittautunut arvokkaaksi tietolähteeksi. Hän oli kuvaillut vuolaasti murhapäivän tapahtumia hotellissa. Erik ja Kari olivat riidelleet ja Erik oli kadonnut äkillisesti. Mies vaikutti epäilyttävältä.
Ylikonstaapeli Pasanen käveli salin poikki ja riisui lakkinsa. Hän istahti Heleniuksen pöytään.
— Huomenta, neiti! Onko tässä vapaata? Pasanen hymyili leveästi.
Helenius nyrpisti nenäänsä. Partasuu alkoi käydä hänen hermoilleen.
— Näyttää olevan, hän vastasi kylmällä äänellä.
Pasanen ei ollut huomaavinaan Heleniuksen piikittelyä, vaan jatkoi hyväntuulista jutusteluaan:
— Soittivat ruumishuoneelta. Puro kuoli lauantai-iltapäivällä kello neljän ja kuuden välillä.
— Luoti on peräisin pistoolista, jollaista ampumaharrastajat käyttävät. Olen tehnyt listan niistä kunnan asukkaista, joilla on aseenkantolupa. Tässä, ole hyvä!
Heleniuksen kasvoille nousi pieni hymy, kun hän otti paperin Pasasen kädestä.
Samassa kännykkä pärähti soimaan Heleniuksen laukussa.Gunilla Nyman soitti vastaanottotiskiltä. Hän ilmoitti, että Erik Sund oli juuri palannut hotelliin. Mies olisi huoneessaan yläkerrassa, jos poliisit haluaisivat tavata häntä.
— Huoneen numero on seitsemän, Gunilla supatti puhelimeen.
Helenius kiitti tiedosta ja sulki kännykkänsä.
— Raikulipoika on palannut, hän sanoi Pasaselle.
— Mennään!
Hotellin yläkerrassa Pasanen koputti kuuluvasti huoneen numero seitsemän oveen. Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten sisältä kuului laahustavia askeleita.
Ovi avautui. Kynnyksellä seisoi Erik Sund aamutakissaan.
Erik näytti rähjäiseltä. Hänen tukkansa sojotti pystyssä. Kasvot olivat harmaankalpeat, ja silmien alla riippuivat tummat pussit. Hän haisi vanhalta viinalta.
Komisario Helenius näytti virkamerkkiään.
— Rikospoliisista, päivää! hän sanoi.
— Meillä olisi teille muutama kysymys.
Erik pyysi poliisit peremmälle. Hän viittasi kohti huoneen sohvaa ja sanoi:
— Istumaan sitten vain.
— Mennään suoraan asiaan, Pasanen ehdotti.
— Joko olet kuullut uutisia isästäsi? Erik näytti hämmästyneeltä:
— Mitä Karista? hän kysyi.
Helenius ja Pasanen vilkaisivat toisiaan. Erik ei ilmeisesti vielä tiennyt isänsä kuolemasta.
— Meillä on ikäviä uutisia, Pasanen sanoi hitaasti.
— Sinun isäsi on kuollut.
— Mitä! Erik älähti.
Poliisit kertoivat Kari Puron murhasta. Erikin kasvot kalpenivat entisestään, mutta järkytys näytti menevän nopeasti ohi.
Helenius otti esiin muistiinpanovälineensä ja sanoi:
— Teidän vuoronne kertoa.
Kuulustelu kesti yli tunnin. Erik Sund kertoi poliiseille, että hän oli tullut entiselle kotipaikkakunnalleen vanhan luokkatoverinsa häihin.Häät oli pidetty Tanssisaaressa lauantaina. Kari Puro oli nähnyt Erikin lauantaina aamupäivällä kaupassa.
Myöhemmin Kari oli tullut hotelliin tapaamaan poikaansa.
Erik myönsi, että he olivat riidelleet. Riita koski Erikin vanhaa velkaa. Kari oli uhannut tehdä rikosilmoituksen, ellei poika maksaisi hänelle rahoja takaisin. Suutuksissaan Kari oli rikkonut taulun huoneen seinältä.
— Me emme oikein tulleet juttuun keskenämme, Erik totesi hiljaa. — Kari ei koskaan hyväksynyt sitä, että jätin lukion kesken ja menin ammattikouluun. Hänen mielestään minun olisi pitänyt opiskella juristiksi tai lääkäriksi.Hän sanoi kerran suoraan, ettei elämäni ole hänestä minkään arvoista.
Erik katsoi tiukasti poliiseja ja sanoi:
— Kari oli nilkki. Mutta en minä häntä tappanut.
— Lähditte hotellista viime lauantaina päivällä ja palasitte vasta tänään, Helenius sanoi.
— Missä olette ollut koko viikon?
Erik huokaisi ja sanoi:
— Sain ystävältäni kyydin Tanssisaareen. Hän tuli hakemaan minua seitsemältä. Juhlat kestivät pikkutunneille saakka, ja aamulla menin ystäväni mökille nukkumaan. Ystäväni pyysi minua jäämään kalastuskaveriksi pariksi päiväksi. Meillä oli hauskaa yhdessä. Aika kului nopeasti.
Erikin puhuessa Pasanen poimi sohvapöydältä avaimenperän. Hän tarkasteli siihen painettua logoa ja kysyi sitten:
— Mikä tämä on? Erik vastasi:
— Se on ampumaseuran tunnus. Harrastin ennen kilpa-ammuntaa.
Erik kaivoi lompakostaan aseenkantoluvan ja näytti sitä poliiseille. Lupa oli yhä voimassa.
— Onko teillä omaa asetta? Helenius kysyi.
— Ei. Harjoituspäivinä lainasin seuralta pistoolin, vastasi Erik.
Pasanen jatkoi kuulustelua:
— Isäsi oli varakas mies. Sinä olisit voinut tappaa hänet perinnön takia.
Erik huudahti.
— Murhaaja en ollut minä! Miksi te minua kiusaatte? Miksi ette mene tenttaamaan kyläkauppiasta? Hän vihasi Karia. Karilla ja hänen vaimollaan oli suhde.
K-kauppias Ilari Vänskä teroitti veitsiä lihatiskin takana. Kaupassa oli tukalan kuuma. Ilmanvaihto reistaili taas. Ilarin paksut posket punoittivat, ja hiki pisaroi hänen kaljulla päälaellaan. Hän piti esiliinansa taskussa nenäliinaa, jolla pyyhki välillä otsaansa.
Juuri ennen kaupan sulkemisaikaa ulko-oven kello kilahti. Ilari ryhdistäytyi nähdessään tulijat. Virkapukuiset poliisit olivat harvinaisia asiakkaita.
— Mitäs lainvartijoille laitetaan? Ilari vitsaili.
Ylikonstaapeli Pasanen katseli lihatiskin herkkuja vesi kielellään.Hän olisi mielellään maistanut maalaishyytelöä tai siivun ylikypsästä siankyljestä.
— Haluaisimme puhua kanssanne Kari Purosta, komisario Helenius sanoi.
Ilari näytti pelästyneeltä. Hän takelteli:
— Mi-minä en tiedä mitään kirjastonjohtajan kuolemasta.
Kun Ilari oli sulkenut myymälän ja laskenut kassan, hän vei Pasasen ja Heleniuksen kaupan takahuoneeseen.
— Saako olla jotain juotavaa? hän kysyi.
Pasanen ja Helenius pudistivat päätään. Ilari kaatoi itselleen lasillisen Jaffaa ja joi pitkän kulauksen.
Pasanen aloitti hitaasti:
— Vaimosi piti kovasti kirjastonjohtaja Kari Purosta.
Sinulla ja Karilla taisi olla kana kynittävänä?