Ilari ei vastannut heti. Hän pyöritteli limonadia lasissa. Sitten hän sanoi tukahtuneella äänellä:
— Ritva oli korviaan myöten rakastunut. Vuosi sitten hän halusi avioeron, jotta voisi mennä naimisiin Karin kanssa. Minä en suostunut. Onnistuin puhumaan hänelle järkeä, ja asia jäi silleen.
— Olit kuitenkin kerran uhannut Puron henkeä, Pasanen totesi.
— Kännipäissäni minä vain, Ilari vähätteli vaivaantuneena.
— Myönnän, että olin mustasukkainen, mutta en minä tosissani aikonut tappaa Karia.
Helenius sanoi:
— Tietojemme mukaan teillä on lupa kantaa asetta.
Ilari vilkaisi naista ärsyyntyneenä.
— Kuulun metsästysseuraan ja omistan hirvikiväärin.
Helenius mietti hetken. Sitten hän kysyi:
— Missä olitte lauantai-iltapäivällä kello neljän ja kuuden välillä?
— Täällä kaupassa, vastasi Ilari.
— Mutta kauppahan menee kiinni neljältä, tivasi Helenius.
Ilari sanoi:
— Teimme inventaariota myymälän kesäapulaisen kanssa. Menin kotiin puoli kuuden maissa.
— Oliko vaimonne kotona? jatkoi Helenius.
Ilari nyökkäsi.
— Ritva oli järjestämässä postimerkkikokoelmaansa, kun tulin sisään. Söin päivällistä ja aloin katsoa televisiota. Kun menin nukkumaan, Ritva jäi vielä kansioittensa ääreen istumaan.
Helenius ojensi Ilarille puhelinnumeronsa.
— Tämä riittänee tällä kerralla. Soittakaa, jos muistatte vielä jotakin.
Matkalla Villa Margaretaan Pasanen kysyi Heleniukselta:
— Mitä arvelet jutusta? Helenius puristi poliisiauton rattia otsa rypyssä.
— Hankala tapaus, hän sanoi.
— Erik Sund ja Ilari Vänskä vihasivat kumpikin Kari Puroa. He kuitenkin olivat murhahetkellä muualla kuin kirjastossa. Molemmilla on todistajia.
Pasanen nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän avasi radion. Auto töyssähteli eteenpäin pitkin hiekkatietä Olavi Virran musiikin tahdissa.
Pellon laidassa seisoi lato, jonka seinässä oli lavatanssimainos. Helenius katsoi ilmoitusta kiinnostuneena.
— Arvelen, että työviikko on ohi, Helenius sanoi.
— Siirretään palaveri maanantaihin. Ensin vien sinut kotiin keskustaan ja sitten menen tanssimaan.
Helenius käänsi auton kohti keskustaa niin nopeasti, että Pasanen melkein putosi etupenkiltä.
Lauantaina kirjastossa oli hiljaista. Kesälomalaiset olivat jo lainanneet dekkarinsa ja kepeät rakkausromaaninsa. Nyt he makasivat mökin laiturilla niitä lukemassa.
Sulkemisajan jälkeen Anna päätti siivota kirjaston varaston. Takahuoneessa vallitsi melkoinen sekamelska. Ajan mittaan pöydille oli kertynyt röykkiöittäin papereita epämääräisiksi pinoiksi. Hyllyt notkuivat vanhoja kirjoja.
Karin työpöydällä lojui tiedelehtiä. Kari oli halunnut säilyttää kaikki kirjastoon tulevat lehdet. Pölyisiä lehtipinoja oli ympäriinsä huoneen seinustoilla.
Anna siirsi lehdet pöydältä lattialle.
Lehtien alta paljastui postia, ikivanhoja mainoksia ja paksu kirjekuori. Kirjekuori oli osoitettu Karille. Sen lähettäjä oli Sylvi Solenius.
Anna otti kirjeen käteensä ja hetken mietittyään avasi sen. Hän kaivoi kuoresta esiin nipun papereita. Ne olivat täynnä tekstiä, joka oli kirjoitettu vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Paperin reunoihin oli lisätty merkintöjä punaisella kuulakärkikynällä.
Anna luki muutaman rivin. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Teksti oli Aallonmurtajan käsikirjoitus! Miten ihmeessä Sylvi Solenius oli saanut Karin käsikirjoituksen haltuunsa?
Äkkiä Annan mieleen tuli kauhistuttava ajatus. Hän jätti paperit pöydälle ja lähti ulos huoneesta.
Ukkosrintama lähestyi mereltä. Taivas oli muuttunut melkein mustaksi, ja kaukaa kuului jyrinää. Veneilijät kiirehtivät myrskyn alta satamaan suojaan.
Anna huristeli moottoripyörällään pitkin maantietä. Hänellä oli yllään vain ohut kesämekko. Lähestyvä sade ei kuitenkaan huolestuttanut häntä. Hänellä oli isompia murheita mietittävänään.
Tie kiemurteli peltojen halki. Mitä pidemmälle Anna ajoi, sitä autiommaksi maisema kävi. Vain muutama harmaa mökki kyhjötti metsän reunassa.
Viimein Anna saapui lossirantaan. Tie päättyi siihen. Anna sammutti moottorin ja kaivoi käsilaukustaan kartan.
Hän tutki sitä otsa rypyssä. Hän taitteli auki myös pienen paperilapun. Lapulle hän oli kirjoittanut Sylvi Soleniuksen osoitteen.
— Pahus! Taisin ajaa ohi, hän mutisi itsekseen.
Harhailtuaan vielä jonkin aikaa Anna löysi oikean risteyksen. Hän kääntyi tielle, joka nousi pitkin harjannetta.
Tie muuttui yhä kapeammaksi ja huonokuntoisemmaksi. Tien vasemmalla puolella kohosi kallioseinämä ja oikealla oli jyrkkä pudotus mereen.
Anna puri huultaan ja väänsi lisää kaasua. Moottoripyörän renkaat ulvahtivat. Mäen päällä seisoi yksinäinen rantahuvila. Se oli ollut joskus valkoinen, mutta maali oli rapissut sen seiniltä. Taloa ympäröi villiintynyt puutarha ja lankkuaita.
Anna pysäköi huvilan eteen. Aidan portti oli raollaan. Postilaatikossa luki Solenius.
Ovikello oli rikki. Anna painoi nappia uudestaan, mutta ääntä ei kuulunut. Hän koputti oveen ensin varovasti ja sitten voimakkaammin.
Odottaessaan Anna kaivoi laukustaan sinisen silkkihuivin. Joku oli unohtanut sen kirjastoon. Hän aikoi käyttää huivia tekosyynä vierailla Sylvin luona.
Oven avasi iäkäs nainen. Hänellä oli yllään valkoinen neulepusero ja violetti hame.
Harmaat hiuksensa hän oli kammannut nutturaksi niskaan. Hänen silmänsä tarkastelivat Annaa pyöreiden silmälasien takaa.
— Päivää, sanoi Anna.
— Olin tässä vähän ajelulla.Päätin poiketa kysymään, onko tämä kirjastoon unohtunut huivi teidän. Muistan nähneeni sen teidän kaulassanne.
Anna ojensi Sylville huivin. Nainen otti sen käteensä epäluuloinen ilme kasvoillaan.
— Minunhan se tosiaan on. Mutta ei teidän olisi tarvinnut tuoda sitä minulle kotiin.
Kun Anna ei keksinyt sanottavaa, Sylvi kutsui hänet sisään.
Sylvin koti muistutti museota. Alakerran salin huonekalut olivat peräisin menneeltä vuosisadalta. Seinillä riippui mustavalkoisia valokuvia. Pöydät oli koristeltu pitsiliinoilla. Vihreällä samettisohvalla lepäsi kirjailtuja tyynyjä.
Salissa oli myös valtava kirjahylly. Se peitti kokonaan salin peräseinän. Kirjoja on ainakin pari tuhatta, Anna ajatteli.
— Ottaisitteko kahvia tai teetä? Sylvi kysyi.
Kun Sylvi oli mennyt keittiöön, Anna meni tutkimaan kirjahyllyä. Kaikesta näki, että Sylvi oli todellinen lukutoukka. Hyllyssä oli tietokirjoja eri aloilta, elämäkertoja ja romaaneja. Sylvillä oli myös vanhoja harvinaisten kielten sanakirjoja. Kirjojen keräämiseen oli varmasti mennyt vuosikymmeniä. Mistähän vanha rouva oli löytänyt ne kaikki?
Anna kuljetti kättään pitkin kirjojen selkiä. Sitten käsi pysähtyi.
Anna näki hyllyssä kirjan, jonka selkään oli liimattu kirjaston tarra. Se oli Kari Puron esikoisromaani. Hyllystä löytyivät muutkin Karin kirjoittamat teokset, jotka olivat kadonneet kirjastosta. Anna löysi myös Aallonmurtajan. Hän selaili sitä. Aallonmurtajan välistä löytyi lehtileikkeitä. Ne olivat kirjasta kertovia uutisjuttuja ja arvosteluja. Lehtijutuissa oli myös valokuvia Karista. Hän seisoi ruusukimppu kädessään ottamassa vastaan palkintoa.
— Oletko lukenut Aallonmurtajan? Sylvi kysyi.
Anna säpsähti ja kääntyi ympäri. Hän ei ollut huomannut, että talon emäntä oli tullut keittiöstä.
Sylvi seisoi tarjotin kädessään. Tarjottimella oli kaksi höyryävää kahvikuppia ja lautasellinen mokkapaloja.
Anna ja Sylvi istuivat kahvilla salin pöydän ääressä. Ulkona oli tullut pimeää. Ukkosen jyrinä lähestyi. Tuuli ravisteli omenapuiden oksia. Ensimmäiset sadepisarat rapsahtelivat jo ikkunalautaan.