— Joistakin asioista ei pääse yli, rouva Lamberg sanoi. Hän tuntuu edelleen vieraalta. En tiennyt, millainen hän oli sisimmältään. Asuimme yhdessä. Siinä kaikki.
Wallander mietti ennen kuin jatkoi.
— Sinulla ei siis ole mitään aavistusta siitä, kuka surmasi miehesi tai miksi hänet murhattiin?
— Ei, Elisabeth Lamberg vastasi.
Wallander ajatteli, että oli aika esittää tärkein kysymys.
— Löysimme studiosta valokuvakansion, hän aloitti. Siinä oli tunnettujen miesten valokuvia. Minunkin kuvani oli siellä. Tiedätkö mitään kansiosta?
— En.
— Miehesi oli muuttanut kuvia, Wallander jatkoi.Hän on käyttänyt tuntikausia kuvien muuttamiseen. Sinä et siis tiedä siitäkään mitään?
— En.
Wallander uskoi, että vaimo puhui totta. Tämä ei todellakaan tiennyt paljoakaan miehestään.
Wallander nousi tuolista. Hänellä ei ollut muuta kysyttävää. Elisabeth Lamberg saattoi hänet ulko-ovelle.
— Miehelläni oli paljon salaisuuksia, rouva Lamberg sanoi äkkiä.
Wallander ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi, istui autoonsa ja ajoi kotiin. Myöhemmin illalla hän muisteli, mitä rouva Lamberg oli sanonut. Mitä tämä oli oikeastaan tarkoittanut sillä, että Simonilla oli paljon salaisuuksia. Aivan kuin studion takahuone olisi vain yksi niistä. Oliko muita salaisuuksia, joita he eivät olleet löytäneet?
Kello oli vähän yli yhdentoista, kun Wallander nukahti.
Neljä minuuttia yli puolenyön soi puhelin. Unenpöpperössä hän nosti kuulokkeen ja vastasi.
Soittaja oli mies. Hän esitteli itsensä ja kertoi, että hän oli ulkona koiran kanssa.
— Näin äsken, että joku hiipi sisälle Lambergin valokuvaliikkeeseen, kuiskasi ääni puhelimessa.
Mies puhui rätisevään matkapuhelimeen. Äkkiä puhelu katkesi.
Wallander jäi istumaan kuuloke kädessä.
Sitten hän nousi nopeasti ja alkoi pukea.
Pakeneva mies
Wallander kiirehti puolijuoksua Lambergin studiolle.
Matka kesti neljätoista minuuttia.
Kun hän tuli perille, hän huomasi heti miehen koiran kanssa.
Miehen nimi oli Lars Beckman, ja hän oli 70-vuotias.
Mies oli sama, joka oli auttanut siivooja Hilda Anderssonia aamulla.
Hän oli soittanut poliisille, kun siivooja oli löytänyt Lambergin ruumiin.
— Asun tässä lähellä, mies kertoi. Käyn koiran kanssa ulkona aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Hetki sitten näin miehen, joka meni studion ovesta sisään.
— Onko hän vielä sisällä? Wallander kysyi.
— On, kukaan ei ole tullut ulos, mies vastasi.
Wallander otti kännykkänsä. Hän soitti Nybergille ja pyysi tätä tulemaan heti Lambergin studiolle.
Nyberg tuli nopeasti paikalle. Wallander kertoi, mitä oli tapahtunut.
— Joku oli sisällä valokuvausliikkeessä.
He alkoivat kävellä varovasti kohti valokuvausliikettä. Samalla hetkellä ovi avautui ja ulos tuli mies.
He eivät nähneet hänen kasvojaan pimeässä, mutta he näkivät, että mies oli huomannut heidät.
Hetken aikaa mies seisoi aivan hiljaa paikallaan.
Sitten hän alkoi juosta kovaa vauhtia.
Wallander seurasi. Hän juoksi niin lujaa kuin pystyi, mutta hän ei ollut yhtä nopea. Välimatka kasvoi.
Mies kääntyi oikealle kohti puistoa. Wallander seurasi häntä.
Äkkiä Wallander kompastui ja kaatui.
Hän löi toisen polvensa katuun. Housunpolveen tuli repeämä. Hän nousi ja jatkoi juoksemista, mutta jalkaan sattui. Wallander jäi yhä enemmän jälkeen. Hän näki pakenevan miehen katoavan kulman taakse. Hän yritti lisätä vauhtia.
Mies odotti häntä kulman takana. Raju isku osui suoraan Wallanderin kasvoihin. Hän ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Kaikki musteni. Hän pyörtyi.
Kun Wallander heräsi, kesti hetken ennen kuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi seisomaan. Vasenta poskea jomotti. Hän tunsi kielellään, että yksi hammas oli irronnut. Polvea särki. Päätä särki.
Mies oli tietysti kadonnut. Sen sijaan Nyberg oli paikalla.
— Poliisiauto tulee pian, Nyberg sanoi. Meidän täytyy viedä sinut sairaalaan.
Wallanderin vammat eivät olleet vakavia. Hän pääsi sairaalasta neljältä aamulla. Hän meni heti Lambergin studiolle. Nyberg oli jo siellä.
— Mitään ei ole viety tai siirretty, Nyberg ilmoitti. Lukko on ehjä. Miehellä on täytynyt olla avain. Muistan, että lukitsin oven hyvin eilen illalla.
— Voit mennä kotiin lepäämään, Wallander sanoi.
— Sinunkin pitäisi, Nyberg sanoi.
— Tiedän, Wallander sanoi. Jään tänne vielä hetkeksi.
Nyberg lähti kotiin. Wallander oli yksin studiossa. Hän meni takahuoneeseen.
Kaikki oli samalla tavalla kuin hän muisti. Hän meni kirjoituspöydän luo ja avasi laatikot.
Mitään ei ollut poissa tai siirretty. Hän avasi radion. Hän odotti, että sieltä olisi tullut klassista musiikkia. Sen sijaan sieltä tuli rämisevää rokkia.
Wallander mietti. Radio oli asetettu kanavalle, josta tuli vain klassista musiikkia. Nyt se oli toisella kanavalla.
Joku oli vaihtanut kanavan. Oli vain yksi mahdollisuus.
Tuntematon mies oli vaihtanut kanavaa.
Kysymys kuului: miksi?
Virsikirja ja matka
Myöhemmin päivällä Martinsson tuli Wallanderin huoneeseen. Hänen ilmeestään näkyi, että jotain tärkeää oli tapahtunut.
— Emme löytäneet miestä, joka löi sinua yöllä, Martinsson sanoi. Mutta joku näki hänet puutarhassa Puusepänkadulla. Siellä asuu nuori perhe, jonka nimi on Zoran. Rouva oli hereillä. Hän näki miehen ikkunasta. Kun hän meni ulos aamulla, hän löysi jotain juuri siitä paikasta, jossa mies oli seissyt.
— Mitä hän löysi? Wallander kysyi.
— Tule mukaan niin näet, Martinsson sanoi.
Wallander seurasi Martinssonia tämän huoneeseen. Kirjoituspöydällä oli virsikirja.
— Tämänkö nainen löysi? Wallander kysyi. Virsikirja! Miksi hän toi sen tänne?
— Jaa, miksi ei, Martinsson vastasi. Kaupungissa on tapahtunut murha. Hän oli nähnyt oudon henkilön puutarhassa keskellä yötä. Aamulla hän löysi puutarhasta virsikirjan ja toi sen tänne.
— Kuka hemmetissä kulkee keskellä yötä virsikirja mukanaan? Wallander ihmetteli.
— Ja kuka pudottaa sen puutarhaan sen jälkeen, kun on lyönyt poliisin tajuttomaksi, Martinsson lisäsi.
— Antaa Nybergin huolehtia virsikirjasta, Wallander sanoi. Ja kiitä Zoranin perhettä avusta.
Kun Martinsson oli mennyt, Wallander ajoi Elisabeth Lambergin luo. Hän huomasi uudelleen, kuinka kalpea tämä oli. He menivät istumaan olohuoneeseen.
— Viime kerralla sanoit, että miehelläsi oli monia salaisuuksia, Wallander aloitti. Mitä oikein tarkoitit?
— Hän oli salaperäinen ihminen, sulkeutunut. Koskaan ei tiennyt, mitä hän ajatteli. En ollut koskaan täysin varma, millainen hän oikeastaan oli.
— Oliko miehesi sellainen jo silloin, kun tapasitte, Wallander kysyi.
— Ei, ei ollut, Elisabeth Lamberg vastasi. Hän muuttui paljon. Se alkoi, kun Matilda syntyi.
— 24 vuotta sitten?
— Niin, vaikka ei ehkä heti. Sanotaan, että hän alkoi muuttua 20 vuotta sitten, suunnilleen silloin, kun annoimme Matildan pois. Ensin luulin, että hän oli surullinen tyttäremme takia. Mutta kun muutos paheni, en enää tiennyt, mistä oli kysymys.
— Millä tavalla tilanne paheni? Wallander kysyi.
— Simon muuttui vielä salaperäisemmäksi ja sulkeutuneemmaksi. Se tapahtui noin seitsemän vuotta sitten.
— Mitä silloin tapahtui? Wallander kysyi.
— Se voi liittyä jotenkin matkaan, jonka hän teki silloin, rouva Lamberg vastasi. Hänellä oli kahden viikon loma, ja hän lähti ryhmämatkalle Itävaltaan. Matka tehtiin linja-autolla.