— Sinä se et koskaan rusketu, vaikka käyt etelässä usein. Se on tuo punatukkaisen iho sellainen, tyttö puheli Siljalle eikä kuullut, kun oven kello kilahti.
— Taasko sinä sinne etelään, kysyi hammaslääkärin rouva ja ravisteli sateensuojaansa. Silja hymähti. Hän antoi tytön palvella rouvaa eikä jaksanut kuunnella heidän puheitaan.
Hammaslääkärin rouva päätti ostaa taas sinistä luomiväriä. Lisäksi hän tahtoi vielä deodorantin.
Sitä valitessa hän ehti kysellä Siljalta:
— Yksinkö sinä menet Teneriffalle?
— Ismo matkustaa aina vain Lappiin, Silja selitti. Hän varoi, ettei äänestä kuuluisi kyllästyminen niin rouvaan kuin aviomieheenkin.
— Naiset ovat kuulemma kamalia, kun pääsevät yksin ulkomaille. He jahtaavat siellä miehiä ja tanssivat humalassa pöydillä, rouva selitti.
Rouvan silmät kiiluivat. Silja naurahti ja nielaisi kuuluvasti. Rouva hihitti räävittömästi. Vihreä, pörröinen lierihattu tärisi. Tyttökin virnuili. Eivät he voi tietää mitään, Silja rauhoitti itseään. Kukaan ei tiedä.
Koko päivän hän opetti tyttöä. Kauhistutti jättää kauppa tytön vastuulle, mutta oli taas aivan pakko päästä hetkeksi pois kaikesta. Tauko pari kertaa vuodessa auttoi kummasti. Tällainen järjestely sopi hänelle ja Ismolle, eikä juoruja syntynyt. Lapsetkin kannustivat aina lähtemään matkalle ja käskivät ottaa rennosti.
Tietäisivätpä vain, kuinka rennosti äiti osasi ottaa.
Kun kauppa oli suljettu ja tyttö lähtenyt, Silja etsi hyllystä virkistävän kasvonaamion ja turvotusta poistavat tipat. Ne hän ottaisi mukaan. Silja lukitsi rahalippaan kaappiin ja sammutti valot. Huomenna helpottaa, hän ajatteli, kun käveli marraskuun hyytävässä tihkusateessa pimeälle parkkipaikalle. Auto oli kylmä kuin maakellari.
Aamulla Silja jätti perheensä nukkumaan. Maassa oli ohut kerros märkää lunta. Laukku oli kevyt kantaa mäkeä alas. Uusi housupuku kahisi pitkän takin alla. Puku oli rypistymätön ja sopiva lentokoneeseen. Siihen, johon hän ei nytkään nousisi.
Silja kääntyi oikealle ja käveli pari sataa metriä. Siinä se oli, Siljan Teneriffa, tai mikä milloinkin. Oikeasti se oli ravintola, jonka alakerrassa oli äänieristetty huone.
Kirsi, paras ystävä, oli vastassa ovella, kuten oli sovittu. He halasivat nopeasti. Kirsi päästi Siljan sisään.
— Viikon päästä torstaina? Kirsi kysyi. Silja nyökkäsi ja kiitti.
Silja oli yksin ikkunattomassa, matalassa huoneessa.
Hän vaihtoi vaatteet ilman kiirettä. Huoneen nurkassa hurisi hiljaa jääkaappi.
Silja avasi jääkaapin oven, joka oli raskas viinipullojen painosta. Koskenkorvapullon kirkas pinta hikoili hyllyllä. Olutpullot seisoivat rivissä kuin ruskettuneet, kypäräpäiset sotilaat. Silja nauroi ääneen. Hän suhautti ensimmäisen pullon auki.
Matka saattoi alkaa.
Arto Paasilinna - Isoisää etsimässä
selkokiellelle mukauttanut Pertti Rajalla
Kun tulin kotiin, kuulin jo eteiseen, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Isoäitini Lea Väisänen huusi kovalla äänellä keittiössä. Äitini Orvokki itki. Sisareni Siiri ja Raili istuivat pelokkaina ja kuuntelivat, kun isoäitini huusi.
Isoisäni, nahkatehtaan johtaja Verneri Väisänen oli karannut kotoa. Huuto johtui siitä. Tilanne oli tämä, ja siksi päätin livahtaa takaisin ulos. Isoäiti huomasi yritykseni.
— Aiotko sinäkin karata, isoäiti karjaisi.
Minun oli pakko mennä keittiöön naisten luo.
Isoäitini Lea Väisänen määräsi meidän perheessämme. Hän oli luonteeltaan juro ja melko julma. Tavallisesti isoäiti istuu keittiön keinutuolissa ja jakaa sieltä käskyjään. Kukaan ei uskaltanut vastustaa häntä. Nyt oli myrsky puhjennut, kun isoisä oli karannut.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun isoisä karkasi. Jo Suomen sisällissodan aikaan vuonna 1918 isoisä oli karannut.
Ennen sotaa Lea ja Verneri olivat menneet kihloihin. Sisällissodassa suomalaiset, punaiset ja valkoiset, taistelivat keskenään. Isoisä oli punaisten puolella. Punaiset hävisivät sodan. Isoisä joutui vangiksi ja hänet vietiin vankileirille. Isoisä pääsi vapaaksi ja tapasi Lean Helsingissä. Lea vei Vernerin heti papin luo ja he menivät naimisiin.
Pitkän sotaretken aikana isoisä oli oppinut suutariksi. Sodassa hän sai tietoja eläinten nahoista ja oppi käsittelemään niitä. Sodan jälkeen isoisä perusti pienen verstaan, josta tuli nopeasti iso nahkatehdas. Hänestä tuli rikas nahkatehtaan omistaja ja johtaja. Tehtaassa tehtiin saappaita ja muita nahkatavaroita.
Toisen kerran isoisä karkasi vuonna 1948. Itse hän kutsui matkaa liikematkaksi. Hän lähti ostamaan nahkoja. Isoäiti ei sitä uskonut. Isoisä lähetti silloin tällöin isoäidille postikortteja. Kun isoäiti sai kortin, hän raivostui. Ja minä, pieni poika, pelkäsin kovasti.
Kolmannen kerran isoisä karkasi vuotta ennen Helsingin olympiakisoja. Isoisä palasi, kun kisat alkoivat. Pääsin hänen mukanaan katsomaan kilpailuja.
Ja nyt isoisä oli taas karannut.
— Nyt se äijä haetaan takaisin, isoäiti raivosi ja katsoi minuun. Arvasin, että hänellä oli suunnitelma.
Minua alkoi pelottaa. Isoisä oli jättänyt lapun, jossa luki:
Hei Lea rakas!
Minä lähden vähäksi aikaa matkoille. Käyn ostamassa minkin nahkoja Pohjanmaalta. Käyn Lapissa ja kalassa Norjassa. Voi olla että käyn Tanskassa ja Englannissa. Saatan mennä Siperiaan ja Alaskaan. Lähetän sinulle kortteja. Pidä huolta Orvokista, tytöistä ja Akusta. Jos Julius tulee kotiin, kerro hänelle terveisiä.
Terveisin
Verneri
Kirjeessä mainittu Julius on minun isäni, Lean ja Vernerin poika. Niin, ja minä olen Aku. En ole koskaan nähnyt isääni, sillä hän on kadonnut!
2
Isäni Julius Väisänen lähti sotaan, kun olin vauva. Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan. Vuonna 1944 isäni katosi. Puhuttiin, että tykin ammus oli murskannut hänet ja mitään ei jäänyt jäljelle. Arveltiin myös, että hän oli joutunut vangiksi. Tosiasia oli, että isä oli kadonnut.
Julius julistettiin kuolleeksi.Vain hänen äitinsä Lea ei uskonut poikansa kuolemaan. Niinpä isäni oli meille muille Väisäsille elossa. Meillä puhuttiin isästä ikään kuin hän olisi olemassa ja vain tilapäisesti poissa kotoa. Siksi nuorempien siskojeni syntymää ei ihmetelty.
Julius oli heidän isänsä, vaikka olikin virallisesti kuolleeksi julistettu!
Minä pidin isoisästäni. Hän oli korvannut minulle isän. Isoisä oli huolehtinut meistä kaikista. Olin jo yli 30-vuotias, mutta en ollut osannut lähteä maailmalle. Toisaalta isoäiti ei ollut päästänyt minua lähtemään.
— Ethän sinä voi lähteä maailmalle, isäsikään ei ole vielä tullut takaisin, isoäiti sanoi.
Nyt isoäiti käski minut istumaan.
— Sinä, Aku, lähdet hakemaan isoisää, isoäiti sanoi.
— Miksi juuri minä? kysyi peloissani.
— Sinä olet sopivin, isoäiti vastasi.
Sitten hän komensi siskojani:
— Tytöt, pakatkaa Akun matkalaukku.
— Huomenna aamulla Aku lähtee junalla Pohjanmaalle.
Asia on päätetty, isoäiti sanoi. Kun isoäiti oli asian päättänyt, asia oli selvä.
— Ota tämä kuva mukaan, isoäiti sanoi ja antoi minulle kuvan isoisästä. Kuvassa isoisällä oli viikset ja suuri hattu.
Katsoimme yhdessä kuvaa.