— Voi Verneri rukka! Missähän sinä olet, isoäiti sanoi hellästi.
3
Aamulla isoäiti tuli saattamaan minua rautatieasemalle. Äitini Orvokki ja sisareni Siiri ja Raili olivat myös paikalla.
Oli kostea elokuun aamu. Kello oli seitsemän. Isoäiti antoi vielä neuvoja. Minun piti löytää isoisä ja houkutella hänet kotiin. Jos isoisä ei suostuisi vapaaehtoisesti, olisi minun vaikka väkisin tuotava hänet kotiin.
— Ilman isoisää sinulla ei ole mitään asiaa takaisin kotiin. Tuossa on shekkivihko. Tilillä on rahaa ja lähetän lisää. Mutta älä tuhlaa… Isoäiti puhui jatkuvasti. Minä ajattelin muita asioita. Miten pärjään maailmalla? Olin kuullut isoisän matkoista.
Miten löytäisin hänet? Miten saisin isoisän palaamaan kotiin?
Asemalle tuli poliisiauto. Autosta tuli ulos vankeja. Junan viimeinen vaunu oli vankien kuljetusvaunu. Vangit vietiin vaunuun ja muutamia vartijoita meni mukana. Vaunun sisältä kuului kolinaa ja kiroilua.
— Ne ovat rikollisia. Niitä viedään Vaasan vankilaan. Kyllä saa varoa, ettei joudu tuollaisten uhriksi, isoäiti selitti.
Nousin vaunuun. Juna lähti liikkeelle. Heilutin isoäidille ja muille naisille. Taskussani oli lippu Seinäjoelle, rahaa ja shekkejä. Katsoin isoisän valokuvaa. Tulin hyvälle tuulelle, kun katsoin isoisän nauravaa naamaa. Olisipa hieno tavata hänet maailmalla!
Näin olin lähtenyt maailmalle, ensimmäistä kertaa yksin.
4
Katselin junan ikkunasta metsiä, peltoja ja taloja. Aurinko paistoi. Minua alkoi väsyttää. Päätin ottaa torkut.
Heräsin hirveään rytinään ja lensin penkiltä lattialle. Vaunu kaatui, ikkunat menivät rikki ja ovet lensivät pois paikoiltaan. Juna oli pudonnut raiteilta tai törmännyt johonkin. Nousin varovasti ylös. Olin kunnossa. Ryömin ulos kaatuneesta vaunusta. Ulkona ihmiset huusivat ja juoksivat. Juna oli törmännyt säiliöautoon. Törmäys oli ollut ankara, mutta loukkaantuneita ei ollut paljon. Äkkiä kuului huutoa:
— Kaasuvaara, kaasuvaara!
Ihmiset syöksyivät metsään. Alue tyhjeni väestä nopeasti.
Vankivaunusta kuului huutoa. Vartijat olivat paenneet ja jättäneet vangit vaunuun. Aioin syöksyä metsään, mutta päätin ensin pelastaa vangit vaunusta.
Vangit kiljuivat apua. Huusin voimakkaasti:
— Hiljaa! Päästän teidät vapaiksi. Vangit rauhoittuivat.
Etsin avaimia, mutta en löytänyt. Viereisestä vaunusta löysin kirveen. Palasin vankivaunuun ja rikoin kirveellä ovet. Vangit kömpivät ulos vaunusta. He olivat tyytyväisiä, kun pääsivät vapaiksi. Yksi vangeista yritti lähteä pakoon.
— Älkää, äijät, karatko, huusin ja heilutin kirvestä.
Komensin vangit jonoon ja lähdimme tietä eteenpäin.
Aurinko paistoi. Kuljimme eteenpäin. Vangit pysyivät jonossa. Minä vaelsin heidän vierellään, kirves kädessä.
Hetken kuluttua tulimme taloon. Kerroin talon isännälle mitä oli tapahtunut.
— Nämä tässä ovat vankeja, sanoin ja osoitin miehiä.
-Vai vankeja, isäntä sanoi.
— Kyllä me olemme jokainen oikeita murhamiehiä, sanoi yksi vangeista.
— Tule äitee katsomaan murhamiehiä! isäntä huusi emännälle.
Emäntä tuli ja tuijotti vankeja.
— Niinpä näkyvät olevan, hän sanoi ja palasi työhönsä. Emäntää vangit eivät kiinnostaneet.
Puhelin soi. Poliisi soitti, että apua tulisi pian. Hetken kuluttua poliisiauto ajoi pihaan. Poliisit alkoivat miettiä, mitä vangeille pitäisi tehdä. Sillä aikaa vangit lähtivät pakoon! Poliisit riensivät perään. Hetken aikaa metsästä kuului jyskettä ja pyssyjen pauketta. Sitten kaikkialla oli hiljaista. Vangit olivat päässeet karkuun.
Ajattelin, että asia ei enää kuulu minulle ja lähdin pois. Isäntä juoksi perääni.
— Herralta unohtui kirves, isäntä sanoi ja ojensi kirveen minulle. Otin kirveen ja pyysin isäntää soittamaan minulle taksin.
Ajoin taksilla onnettomuuspaikalle. Siellä oli vanginvartijoita. He kulkivat paikalla ja näyttivät etsivän jotain. Paikalla oli myös yksi toimittaja. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Toimittaja otti minusta valokuvan, vaikka kielsin. Jos isoäiti näkisi kuvan, tulisi varmasti hankaluuksia.
Onnettomuus oli tapahtunut lähellä Seinäjokea. Jatkoin taksilla Seinäjoelle. Menin hotelliin, pesin kasvoni ja nukahdin heti, kun pääsin sänkyyni.
Aamulla huomasin, että kirves oli vieläkin mukanani. Päätin heti palauttaa sen takaisin omistajalleen, valtionrautateille. Menin Seinäjoen rautatieasemalle. Mietin kenelle palauttaisin kirveen.
Kokeilin ensiksi lipputoimistoa. Työnsin kirveen lipunmyyjää kohti. Hän säikähti ja löi lippuluukun kiinni. Lipunmyyjä pelästyi, koska hän luuli, että yritin ryöstää hänet. Ymmärsin, että olin tehnyt virheen. Pyysin anteeksi ja lähdin ulos.
Seuraavaksi menin tavaransäilytykseen. Nyt en näyttänyt ensiksi kirvestä, vaan aloin kertoa:
— Olen vahingossa ottanut junasta mukaani tämän kirveen.
Kerroin onnettomuudesta, vangeista ja isoisästä. Ojensin kirvestä varsi edellä tavaransäilytykseen. Pyysin vastaanottajaa ottamaan sen.
— Hetkinen, odotelkaa vähän, vastaanottaja vastasi.
Hän häipyi jonnekin. Kuulin, kun hän puhui puhelimessa:
— Täällä on hullu, joka riehuu kirveen kanssa. Ymmärsin, että jos en pian poistu, joudun hankaluuksiin, ehkä putkaan.
Ryntäsin kirveen kanssa Seinäjoen asemalta todella nopeasti. Olin nolostunut ja raivoissani. Enää en halunnut palauttaa kirvestä.
Menin osto- ja myyntiliikkeeseen ja panin kirveen pöydälle. Myyjä ei hämmästynyt ollenkaan. Sitten hän huomasi rautateiden leiman kirveen kyljessä.
— Tuo ei saisi näkyä tai en oikeastaan voisi ostaa koko kirvestä. Mutta maksan siitä neljä markkaa, myyjä puheli.
Suostuin ja lähdin kaupasta neljä markkaa taskussani.
Palasin hotelliin. Näytin isoisän kuvaa hotellissa. Kukaan ei tuntenut häntä. Päätin jatkaa matkaani Vaasaan. Matkustin sinne taksilla. Olin kyllästynyt junalla matkustamiseen. Sitä paitsi en olisi mennyt takaisin Seinäjoen asemalle. En kirveelläkään.
5
Vaasassa menin hotelliin ja soitin isoäidille.
Hän oli vihainen.
— Luin aamulla lehdestä, että sinä olet sotkeutunut onnettomuuteen. Olet vielä ruvennut seikkailemaan vankien kanssa. Ei vankeja saa päästää irti.Etkö sinä sitä ymmärrä? Enää et seikkaile.Nyt rupeat hakemaan Verneriä,isoäiti lopetti puheensa.
Nöyrästi rupesin etsimään isoisää. Vaasa on Pohjanmaata. Isoisä oli kirjoittanut, että hän menee Pohjanmaalle ostamaan minkin nahkoja. Etsin puhelinluettelosta minkintarhaajien numeroita ja rupesin soittelemaan.
Soittelin ja soittelin. Viimein minua onnisti. Isoisä oli ollut Himangalla, Hermanni Taavitsaisen luona.
Lähdin heti Himangalle tapaamaan minkintarhaaja Hermanni Taavitsaista.
6
Kysyin Himangalla, missä Hermanni Taavitsainen asuu. Minulle sanottiin:
— Jaa, Hermanni, ei se vaarallinen ole, mutta ei kannata ihmetellä…
Silti minulle neuvottiin tie Hermannin mökille.
Löysin perille. Hermanni istui mökkinsä portailla ja joi viinaa. Hermanni oli vanha äijä, jo aikoja sitten leskeksi jäänyt. Hermanni oli likainen, mutta ei tuntunut epämiellyttävältä. Pidin hänestä heti.
Kerroin kuka olin ja kysyin isoisästä. Hermanni ilostui, kun kuuli, että olin Vernerin pojanpoika.
— Olihan Verneri täällä. Nyt se on Lapissa, Pieran luona, Hermanni kertoi.
— Kyllä Verneri Lapissa pysyy. Jää sinä tänne.
Ryypätään kaikessa rauhassa, Hermanni sanoi ja haki pullon viskiä. Joimme viskiä ja Hermanni alkoi esitellä taloaan ja sen ympäristöä.
Tulimme suuren ladon luo.