— Se vaan istui keskellä tietä, sanoi autokuski.
Tietyömiehet hakivat usein evästä Annin kaupasta. Lenkkimakkaraa, piimää ja läskiä tai purkillisen papusoppaa. Hillomunkkeja välipalaksi. Se oli raskaanpuoleista purtavaa, mutta eipä tietä rakenneta kevytjogurtin voimalla.
Työmiehet vokottelivat kaupassa Annia. He sanoivat:
— Mitä likka? Sinulla on kauniit silmät. Pääsenkö viereen kertomaan iltasadun?
Anni nauroi kysyjille posket punaisina ja silmät sikkarassa.
— Ostokset tekee kuusikymmentä euroa. Ei pääse viereen. Kyllä teidät satusedät tunnetaan, sanoi Anni.
Työmaalle tuli lisää koneita, myös jumalattoman suuri maansiirtokone. Siinä oli telaketjut paksua umpirautaa ja miehenkorkuinen puskulevy. Väriltään se oli keltainen.
Maansiirtokone kitisi ja kolisi. Se vinkui ja tärisi kuin raivokohtauksen saanut. Kone tuprutti mustaa sauhua. Se jaksoi työntää maata autonkuorman verran kertaheitolla.
Puskukoneen kuljettaja oli nimeltään Tarmo. Hän oli pienikokoinen mies, laiha ja kuivakka. Posket olivat kuopalla.
Pituutta Tarmolla oli runsas puolitoista metriä.
Tarmon laihaa vartaloa peitti työhaalari, joka oli tumman konerasvan peitossa. Päässä oli yhtä rasvainen lippis. Lippiksessä oli öljy-yhtiön mainos Mobiloil.
Tarmo teki totisena töitä.
Hän istui maansiirtokoneen hytissä ja vään teli vipuja.
Kone totteli Tarmon ohjausta nöyrästi. Puskulevy lykkäsi voimalla kivet ja kannot edestään.
Tarmo ei ollut suupaltti. Tauolla hän istui selkä kumarassa penkillä työmiesten taukokämpässä. Hän nojasi polviin ja hymähteli muiden jutuille.
— Just joo, semmoista, Tarmo saattoi joskus sanoa.
Kukaan ei tiennyt miehestä mitään, esimerkiksi missä hän asui tai mistä hän oli kotoisin. Joku autonkuljettajista veikkasi, että Tarmo oli Porista.
— Murre on semmoista, väitti automies.
— Se sanoo joskus ett'ä jallaasa. Saappaat jallaasa.
Se on Porin murretta, automies tiesi.
Ei sitä varmuudella kukaan tiedä, mistä Tarmo oli kotoisin. Uteluihin hän vastasi vain:
— Just joo. Kotipuolesta minä.
Tarmo oli nuuka mies.
Hän jopa asui vanhassa mersussaan.
Yöt Tarmo nukkui mersun takapenkillä hittien sisällä, kuin linnunpoikanen pesässään.
Toiset tekivät kiusaa.
— Sinulla on neljän tähden hotelli, toiset sanoivat.
Jokaisessa auton pölykapselissa oli nimittäin Mercedeksen tähden merkki.
Tarmo meni Annin kauppaan ensimmäistä kertaa.
Hän katseli tiskin vierellä, mitä oli tarjolla. Hetken päästä hän sanoi:
— Päivää. Ottaisin leipää, limppua. Ja punaista maitoa. Ja pötkön lauantaimakkaraa.
Anni katsoi miestä.
Hänen huulilleen syttyi hymy ja poskille nousivat punaiset läikät.
Joku siinä miehessä sytytti Annin sydämessä roihun, vaikka kokoeroa heillä oli melkein puolet.
Tarmo oli niin paljon Annia pienempi.
Hän melkein hukkuisi Annin tissien väliin, jos Anni vain tahtoisi halata.
Ja taisi Anni tahtoa.
Siihen malliin hän katseli Tarmoa.
Jokin kumma siinä pienessä miehessä kiehtoi.
Tarmo kokosi ostokset kassiin ja antoi rahaa Annille.
Kun kädet siinä rahaa antaessa koskettivat toisiaan, niin Annin käsivarsi värähti.
— Kiitos, Anni sanoi.
— Juu. Just joo. Jos vielä saan ne vaihtorahatkin, Tarmo sanoi.
— Anteeksi. En meinannut huomatakaan, Anni sanoi kainosti ja punasteli.
Lauantai-iltana oli tanssit lavalla järvenrannassa. Lava oli koivuilla koristeltu. Tietysti, kun oli keskikesän aika.
Orkesteri soitti humppaa, valssia ja tangoa. Parit pyörivät tanssilattialla. Talkkijauho pölysi lattialankuilla ja lattialla oli ahdasta. Piha oli piukassa autoja, polkupyöriä ja mopoja.
Välillä tultiin jäähylle. Miehet seisoskelivat porukoissa. Jossain taisi kiertää pullokin.
Tiemiehet olivat myös tulleet tansseihin. Heillä oli ennestään isottelevat jutut. Kun he joivat porukassa viinaa, niin jutut olivat entistä isompia.
— Minä olen tehnyt moottoritietäkin, sanoi yksi.
— Minäpäs olen tehnyt puolet Suomen silloista, väitti toinen.
— Minä olen punnertanut pelkän peukalon varassa sata kertaa, sanoi kolmas.
Annikin tuli tansseihin.
Hän pyöräili hameen helmat liehuen miesjoukkoa kohti. Joukko tuijotti Annia. Porukasta joku sanoi:
— Jukopliut! Tuolla tytöllä on mistä kiinni ottaa.
Siinä hytkyy reittä ja kankkua mukavassa muodossa.
Anni vilkaisi miesjoukkoa. Hän kilautti pyöränkelloa.
— Pois edestä! Anni huusi ja nosti leukaa ylemmäs.
Myös Tarmo tuli tansseihin.
Jostain oli löytynyt hänelle prässihousut ja melko valkoinen paita.
Tarmon tukka oli suittu taakse ja parta ajettu.
Mutta työkoneen rasva ei ollut pesemällä kokonaan irronnut käsistä.
Työmiehet kävivät turhaan pokkaamassa Annia tanssiin. Anni ei lähtenyt.
Hän antoi pakit, kun miehet haisivat viinalle. Sitten Anni huomasi Tarmon, joka seisoskeli nurkassa. Hän meni Tarmon luo.
— Se on nyt naisten haku! Anni sanoi lujalla äänellä.
Ei Tarmon auttanut muu kuin totella kiltisti.
Mutta hänpäs olikin tanssimiehiä!
Kevyesti sujuivat jenkka ja valssi.
Tarmo pyöritti Annia näyttävästi.
Jos ei muuten tila riittänyt, niin Anni vähän levitti kyynärpäitään.
Välillä he sentään poikkesivat huilaamaan.
Tarmo osti Annille keltaisen Jaffan.
— Oletko poikamies? Anni kysyi.
— Joo, Tarmo vastasi.
— Varmasti vapaa? Anni tivasi ja katsoi toista tiukasti.
— Joo, Tarmo sanoi.
— Sitten saat saattaa minut kotiin, komensi Anni.
Kun tanssit loppuivat, Anni lähti pyöräilemään ja Tarmo istui tarakalla.
Työmiehet katselivat heidän menoaan.
Joku porukasta sanoi:
— Jukopliut! Pienet, hiljaiset miehet nappaavat aina parhaimmat naiset.
Amerikkalainen
Kuljin ennen usein junalla Tampereelle. Peipohjassa piti vaihtaa paikallisjunasta pikajunaan. Samassa paikallisjunassa matkusti aamuisin monenlaisia ihmisiä, esimerkiksi sellainen roteva mies. Hän ei ikinä sanonut huomenta. Istui vain tuppisuuna nahkasalkku polvien päällä ja tuijotti ulos.
Kerran menin taas Tampereelle.
Käytävän toisella puolella junassa istui vanha pariskunta. Miehellä oli harmaa pää ja pieneksi käynyt puku. Vaimolla oli kukkakuvioinen leninki ja hopeisen harmaat nutturahiukset.
Ajattelin itsekseni:
Noiden kotona on lipaston päällä mustavalkoinen hääkuva. Ja lasten kuvat myös. Ja ikkunalla on kukkia, pelargonioita.
Seuraavalla asemalla junaan astui mies. Hän istuutui vanhaa pariskuntaa vastapäätä. Hänellä oli pitkät jalat ja farkut niiden pitkien jalkojen peittona. Leveät poskipäät jauhoivat purkkaa. Miehen päässä oli lierihattu, eikä hän ottanut sitä junassa pois. Hänen siniset silmänsä pyyhkäisivät minua ohimennen.
Muutama kilometri kolkuteltiin. Katseltiin ikkunasta, ei puhuttu. Konduktööri kävi napsauttamassa leiman lierihattuisen miehen lippuun.
Konduktöörit ovat isoja herroja. Niillä on paljon valtaa. Ne kohtelevat kaikkia samalla tavalla eivätkä puhu turhanpäiten. Ne katsovat tiukasti ja koskettavat kädellä virkalakkia. Konduktöörit ovat töissä valtionrautateillä.
Lierihattuinen mies rykäisi. Me muut valpastuimme.
Juna taitaa olla pikkuisen myöhässä? hattumies kysyi.
Pikkuisen kuulosti venyvältä, niin kuin sana olisi jäänyt kiinni suussa jauhavaan purkkaan.