Käänsin nopsasti katseen ikkunasta ulos. Ajattelin, että niiden kuuluu vastata, jotka istuvat vastapäätä.
Harmaapäinen mies yskäisi. Hän vilkaisi rannekelloaan.
— Taitaapa olla pikkuisen myöhässä. Äsken vilahti vasta Äetsän asema ohi, hän sanoi.
Vaimo vilkaisi miestään. Hän nyökkäsi sen oloisena, että varmaan ajatteli:
Noin minäkin olisin vastannut.
Hattumies haukotteli.
— Oh-hoijaa. Sillä lailla.
Ei ole tahti muuttunut Suomen rautateillä. Junat kulkee aina vaan myöhässä, hattumies jatkoi.
Pariskunta katsoi toisiaan. Mitä tuohon sanoisi?
Jos sanoo juu, on muka heti samaa mieltä. Jos sanoo ei, silloinkin menee vastaus vähän pieleen. Niin kuin tahtoisi riitaa haastaa.
Vanha mies sanoi:
— Niin.
Hänen vaimonsa nyökkäsi.
Vaimo ehkä ajatteli, että mies kyllä tietää, kuinka ollaan ja vieraille puhutaan.
Hattumies kohensi itseään pystympään asentoon penkillä.
— On siitä niin paljon aikaa, kun olen viimeksi Suomessa matkustellut. Ihmettelin, miksi mies sanoi Suomessa.
Missä hän sitten on matkustellut?
— Amerikkaa on tullut reissattua halki ja poikki, lierihattumies sanoi.
Sitten hän ojensi kätensä pitkäksi tyhjän vieruspenkin selkänojalle.
Vanha mies sanoi:
— Amerikka on iso maa. Siellä on paljon nähtävää.
Vaimo nyökkäsi.
Minä katselin eteenpäin vaunun päätyseinään. Vesipullo ja mukit tärisivät junan vauhdista telineessä. Olin kuulolla.
— Well. Amerikka on iso maa, hattumies sanoi.
— Siellä on kaikki suurta. Junatkin ovat puolta pidempiä.
— Ne kulkevat kymmenen kertaa lujempaa kuin täällä, hattumies jatkoi.
Oho, minä ajattelin. Mahtavatko kulkea? Vanhempi pariskunta nyökkäsi. Mitäs siihen olisi sanonut?
— Olen vaan lomalla Suomessa. Olin lapsi, kun vanhempani ja minä muutimme Jenkkeihin, hattumies kertoi.
Siitä se lähti, hattumiehen yksinpuhelu.
— Täällä on kaikki niin pientä, harmaata ja tummaa.
Kuin olisi aina kaamos. Ihmiset kulkevat niska kyyryssä. Eivät puhu, eivät hymyile. Amerikkalaiset sentään ovat rentoja. He hymyilevät leveästi. He sanovat jees ja läimäyttävät olalle.
Näin puheli hattumies.
Minun oli vaikea kuvitella: Vanha harmaapäinen mies, ehkä veteraani, ja vaimo kukkakuvioisessa leningissä, tukevissa kengissä.
Hymyilisivät leveästi ja sanoisivat jees.
Läimäyttäisivät jotakuta olalle vaikka seurakuntatalossa kirkkokahveilla.
Hattumies pani uuden purkan poskeen. Hän sanoi:
— Olen ottanut paljon kuvia Suomesta. Naurua piisaa, kun ystävien kanssa niitä katsotaan. Onko siellä noin köyhää?
Välillä juna pysähtyi. Minä katselin ulos. Asemalaiturilla tepasteli virkapukuinen mies punainen lippu kädessään. Mies heilautti lippua. Junan pilli vihelsi. Sitten juna lähti liikkeelle. Asemarakennus ja lipun heiluttaja jäivät taakse.
Kukkaleninkinen vaimo otti kassista termospullon, voipaperikäärön ja mukin. Hän tarjosi miehelleen kahvia ja kääröstä lauantaimakkaraleivän.
Hattumies katsoi heitä. Hän sanoi:
— Amerikassa syödään tuplahampurilaisia. Pihvit ovat paksuja ja lautasen kokoisia. Kanamunia on paistettuna päällekkäin kolme. Salaattia päällä puolen metrin keko.
Minun vatsani murahti. Ei Amerikan hampurilaisen takia vaan lauantaimakkaraleipien ja kahvin tuoksun takia.
Juna kiemurteli järvenrantaa pitkin. Järvellä souteli joku. Toisella puolella näkyi mökkejä lahdenpoukamassa koivikon keskellä. Pelloilla aaltoili kypsä keltainen vilja. Suomalainen maisema oli kaunis.
Hattumies puhui taas:
— Täällä on pellot kivisiä länttejä. Toista on Amerikassa.
— Viikon saa ajaa autolla, kun tarkastaa farmin rajapyykit, hattumies hymähti.
Vanha pari ei nyökännyt. He katsoivat tiukasti hattumiestä. Vaimo pani termospullon ja taitetun voipaperin kassiin.
Mentiin vauhdilla yli tasoristeyksen. Puomin takana seisoi vanha ruskea linja-auto. Auton katolla oli televisioantenni ja tuulilasin päällä oli kyltti. Siinä luki «Oma koti kullan kallis».
Junamatka jatkui. Kiskot sanoivat klonk, klank klank klonk.
Minua alkoi nukuttaa. Leuka tuntui painavan ainakin kymmenen kiloa. Pää notkahti väkisin alaspäin.
Kiskojen ääni vaimeni korvissa puuroksi. Tuntui hyvältä laittaa välillä silmät kiinni.
Havahduin kuitenkin hattumiehen ääneen:
— Okei. Kohta ollaan perillä.
On tämä Tamperekin vielä kyläpahanen. Ei ole iso kylä Amerikan mitoissa.
Avasin silmät ja nostin leukaa ylemmäs. Ohi vilahtelivat Nokian maisemat.
Vanha pariskunta istui tyynesti paikallaan. Lierihattumies veteli jo pusakan vetoketjua kiinni.
Kohta oltaisiin asemalla.
Junan vauhti hiljeni.
Kiskot kolahtelivat aina vain harvemmin.
Matkan viimeiset minuutit tuntuvat aina pitkiltä.
Harmaapäinen mies katsoi lierihattuista ja sanoi:
— Asuttiin mekin joskus Amerikassa, parikymmentä vuotta.
Mutta tultiin takaisin Suomeen.
— Täällä on kaikki pienempää, mutta turvallisempaa.
Ilma on puhtaampaa ja ihmiset välittävät toisistaan enemmän.
Vanha pariskunta nousi penkiltä. Mies napitti huolella puvuntakkinsa ja auttoi vaimonsa päälle takin. Vaimo katsoi minua. Hän sanoi:
— Kiitos matkaseurasta.
Vaimo vilkaisi vielä hattumiestä.
— Monet amerikkalaiset ovat isoja. Jees, mahan kohdalta.
Vissiin, kun syövät liikaa tuplahampurilaisia, vaimo sanoi herttaisesti.
Sitten hän lähti miehensä kanssa.
Juna pysähtyi.
Vaunujen ovet sihisivät.
Yhtäkkiä kaikilla oli kiire jonnekin.
Auttavainen rekkakuski
Asko oli rekkamies. Rekka oli ruotsalainen, lyttynokkainen Volvo. Askokin oli melko lyhytnokkainen. Hänellä oli littana, leveä nenä.
Rekka oli kiiltävän punainen ja iso. Pituutta sillä oli parikymmentä metriä ja painoa monta kymmentä tonnia. Sen diesel-moottori jyrisi voimaa. Rekka rullasi valtatietä pitkin kuin tyhjää vaan, kelillä kuin kelillä ja täydellä kuormalla.
Asko ei ollut iso eikä komea. Pituutta hänellä oli sen verran, että pää näkyi juuri ratin takaa. Tai oikeastaan hiukset näkyivät. Vaaleat ja pellavaiset. Sellaiset, ettei mikään kampa saanut niitä siistiksi.
Asko oli semmoinen venepoijun mallinen. Painoikin melkein sata kiloa. Rekan paino riippui siitä, mitä oli lavalla. Askon paino riippui siitä, montako tuplahampurilaista hän oli viikolla syönyt.
Asko ajeli valtateitä ja moottoriteitä, aina sinne missä tavaraa tarvittiin. Joskus hän kuljetti rautaa tai putkia. Joskus koneita, tai vaikka vessapaperia.
Rekkamies paahtaa tien päällä. Eikä hän mieti, miksi tavaroita kuskataan paikasta toiseen.
Asko oli pysynyt poikamiehenä. Ehkä sen takia, kun oli aina reissun päällä. Sitten kävi kerran niin, että hän ajeli Helsingistä Raumalle. Oli yö, liikenne hiljaista. Valtatie kakkosta oli hyvä paahtaa.
Rekka jurnutti tasaista vauhtia. Yöradiossa alkoi soida Hopeinen kuu -tango. Asko väänsi kovemmalle. Hän lauloi mukana, kun tunsi sanat.
Asko oli tangomiehiä. Kun Olavi Virta lauloi, Askon rinnassa värisi. Rekkamieskin voi olla herkkä ihminen.
Rekka jyrisi eteenpäin, ja Asko lauloi mukana. Sen laulun aikana rekan alle liiskaantui kaksi oravaa ja yksi supikoira. Ei rekka niistä heilahtanut, eikä Asko murehtinut. Mahtoiko huomatakaan?
Pissahätä alkoi vaivata. Edessä oli sopivasti levähdysalue. Asko kurvasi siihen.
Levähdyspaikalla oli pöytä, penkki ja roskis — ja roskia ojanreuna täynnä. Parkkipaikan sivussa näkyi myös henkilöauto.