Henkilöauton konepelti oli ylhäällä. Pellin edessä joku pyllisteli tutkimassa moottoria. Sillä jollakin oli naisellisen muotoiset sääret ja sirot korkokengät.
Asko jätti rekkansa hurisemaan tyhjäkäynnille. Hän kävi pusikossa pissillä ja meni sitten henkilöauton luokse. Asko rykäisi. Nainen ojensi itsensä konepellin alta näkyviin.
Asko sanoi päivää ja ajatteli, että onpa siinä kaunis nainen. Naisen tummat hiukset olivat nutturalla. Hänellä oli orvokinsiniset silmät ja sievä hymy.
Naisen vatsa oli iso ja pömpötti mekon alla. Asko huomasi heti, että siellä oli vauva, joka tahtoisi kohta ulos. Naisen kädet olivat moottorin rasvassa. Mekon etumuksessa oli bensatahra.
— Kone nyki ajaessa. Nyt ei lähde käyntiin, nainen sanoi.
— Jospa vilkaisen moottoria, Asko sanoi. Hän tarkisti tulpan johdot ja virranjakajan johdot.
Kunnossa olivat. Silti moottori ei vieläkään hurahtanut.
— Nämä uudet moottorit ovat sähköllä toimivia vehkeitä, Asko sanoi. Hän käänteli trasselituppoa käsissään ja tuijotti konetta ihmeissään.
Sähkövehkeissä on monimutkaisia tietokoneosia. Ei niitä korjata niin kuin mopon moottoria.
Ei siinä onneksi mitään hätää ollut. Yö oli lämmin ja valoisa. Silti nainen meni totiseksi. Asko huomasi ihmeekseen kyyneleen naisen poskella.
— Ei tilanne noin paha ole, Asko lohdutti. Hän tarjosi naiselle trasselituppoa.
— Kiitos, tämä sanoi ja pyyhkäisi tupolla poskiaan. Trasselituposta tarttuikin moottorin öljyä naisen poskille.
— Voi voi, en huomannut likaa, kun se trasseli roikkuu aina perstaskussa, Asko pyyteli anteeksi.
— Ei tämä mitään, nainen sanoi posket mustaviiruisina.
— Olin Raumalle menossa, mutta matka toppasi tähän, hän jatkoi apeana.
Askohan oli myös menossa Raumalle. Kyllä nainen kyydin saisi. Mutta entäs rikkinäinen auto?
Asko hoksasi:
— Rekan perälaudassa on nosturi ja lavalla on tilaa. Nostan auton sinne. Pääset kyydissä.
— Raumalla on tuttu korjaamo, jossa korjataan autojen ajotietokoneita, nainen ilahtui.
Asia oli selvä. Asko keikautti naisen Fiatin nostoliinoilla rekkansa lavalle.
Rekan hytti oli korkealla. Sinne pitäisi kiivetä muutama rappu. Nainen mietti, kuinka nousisi ison vatsansa kanssa.
— Jos minä autan, Asko ehdotti.
— Kiitos vaan, sanoi nainen. Asko auttoi naista kiipeämään, mutta katseli sivulle. Herrasmies ei tirkistele hameen alle.
Ihan pieni ongelma oli vielä. Se oli Askon vahva jalkahiki. Ajolenkkarit tuoksuivat kuin Ruonan raato. Sellainen sanonta oli Askon kotipuolessa.
Hytissä tuoksui vahvasti juuri siltä. Nainen nuuhkaisi ja nielaisi. Hän meni naamasta valkoiseksi ja näytti empivältä. Mutta jos kyytiä halusi, oli pakko kestää haju.
Nainen kiersi sentään vähän ikkunaa auki. Asko esteli:
— Ikkunaa ei passaa pitää auki. Ajoviimasta alkaa särkeä niskaa. Niska menee jäykäksi, eikä pää enää käänny.
Heitä oli nyt kolme hytissä. Asko istui ratin takana, ja nainen istui vieressä. Vauva uinui naisen vatsassa.
— Hytti on vain kahdelle rekisteröity, Asko sanoi.
Nainen hymyili. Hän sanoi:
— Jos poliisi pysäyttää, niin sanotaan, että vauva kuuluu kuormaan.
— Minun kuormaani, nainen lisäsi.
Asko pani vilkun naksuttamaan ja käänsi rekan valtatielle. Matka jatkui.
Välillä nainen kosketti vatsaansa.
— Vauva potkii. Se on jo iso, hän sanoi.
— Kun vähän vielä odottaisi, Asko tuumasi.
Siinä he kolmisin köröttelivät öisen rauhallista valtatietä.
Asko piti ajamisesta joka säällä. Hän nautti, kun miehenkorkuiset renkaat humisivat, kun pakkaslumi pöllysi tai loska lensi tai aurinko kärvensi asfalttia. Asko tykkäsi, kun kerrankin kyydissä oli joku seurana.
Yleensä hän joutui ajamaan yksin.
Nainen esitteli itsensä Sirpaksi. Sirpa kertoi, että oli asunut vuosikaudet Helsingissä. Mutta nyt hän oli muuttamassa takaisin vanhalle kotipaikkakunnalle.
— Tahtookos mieskin muuttaa? Asko uteli.
— No. Se on sellainen juttu, Sirpa sanoi ja meni miettivän näköiseksi.
Askoa kadutti: mitäs hän kaikkea kyseli.
Sirpa yskäisi. Hän oli hetken hiljaa ja kertoi sitten totisen näköisenä:
— Oltiin kihloissa. Naimisiin piti mennä. Sitten sain yllättäen tietää, että se hunsvotti petti minua toisen naisen kanssa. Vaikka odotin jo vauvaa.
Rekan edessä mateli tien tukkona joku pappa vanhalla Opelillaan.
Asko jarrutti vähän. Hän katsoi silmä tarkkana, koska saisi pyyhkäistä ohi. Kun suora aukeni edessä, rekan moottori ärjäisi ja ohi mentiin!
Asko sai siinä pikkuisen aikaa miettiä Sirpan sanomisia. Ei hän semmoista hunsvottia ymmärtänyt. Itse kun oli aina perhettä toivonut.
Tunnin ajomatkan päästä edessä näkyi Shellin keltainen kyltti. Asko sanoi:
— Nyt on tauon paikka.
Hän kurvasi huoltoaseman pihaan.
Ennen asemilla tankattiin bensaa ja moottoriöljyä. Nyt oli heti oviaukossa myytävänä isot pinot keskikaljaa, vaikkei autoa humalassa saa ajaa. Asemilla tankataankin nykyään enemmän ihmisiä kuin autoja, ajatteli Asko.
No, sama se. Huoltoasemilta sai vieläkin ison kahvin ja voisilmäpullan. Tai tuplahampurilaisen. Niistä Asko piti.
Kahvion tiskillä Sirpa otti maitoa ja kinkkusämpylän. Asko otti kahvin ja pullan. Sirpa halusi maksaa, mutta Asko torjui.
— Minä maksan. Tuntuu mukavalta, kun olette kyydissä, sanoi Asko.
Toiset baarissa katselivat heitä. Jotkut hymyilivät. Asko oli ylpeä. Luulevat perheeksi, hän ajatteli.
— Vauva potkii kovasti, Sirpa sanoi. Hän taputti vatsaansa ja näytti miettivältä.
— Kun päästään Raumalle, synnytys voi olla lähellä. Pitäisi jatkaa matkantekoa, hän arveli.
— Lähdetään vaan, Asko myönteli. Vaikka mieli olisi tehnyt laittaa vielä pari kolikkoa pajatsoon.
Asko ja Sirpa nousivat rekkaan ja jatkoivat matkaa.
Vähän ajan päästä Sirpa sanoi:
— Ei ehditä sairaalaan. Vauva tulee ihan kohta!
Siinä kohtaa tie kulki asumatonta seutua pitkin. Asko tiesi, että lähellä ei ollut terveyskeskusta.
Edessä näkyi levähdyspaikan liittymä. Asko kaarsi sinne. Oli pakko pysähtyä. Hän otti kännykän ja soitti hätänumeroon.
— Äkkiä ambulanssi! Vauva syntyy, ja ollaan tien päällä! Asko karjui puhelimeen naama punaisena.
— Nyt kännykkä pois. Sinun pitää ruveta kätilöksi, Sirpa komensi.
Onneksi rekassa oli isot penkit. Asko laittoi ne makuuasentoon. Hyvin kaikki sujui, vaikka kyllä Askoa kovasti hirvitti. Silti kunnon rekkamies hallitsee hermot. Hän on aina tilanteen tasalla.
Vauva syntyi rekan penkille. Se parkaisi kovaa, kun tuli maailmaan.
— Poika! Asko sanoi. Sitten hänen piti istua, kun huimasi ilosta. Ambulanssi tuli jonkin ajan päästä, mutta ei siinä enää hätää ollut. Vauva oli terve. Äidin posket hehkuivat onnesta.
Sirpa ja vauva menivät varmuuden vuoksi ambulanssilla terveysasemalle. Ennen lähtöä Sirpa sanoi Askolle:
— Kiitos. Olet aika hyvä kätilökin. Tulethan kummiksi, kun poika kastetaan?
Sirpa ojensi kättään. Asko tarttui siihen ja lupasi mielellään tulla kummiksi.
Ambulanssi lähti ja Asko nousi rekkaan. Hän painoi kaasua ja lisäsi kierroksia moottoriin. Lähtiessä hän vasta muisti, että Sirpan Fiat oli rekan lavalla.
Muurari Maikku
Leevi oli talonrakentaja, kirvesmies viimeisen päälle. Pitkä, laihansuonikas mies. Silloinkin, kun hän oli juuri tullut saunasta, sormet olivat naulannoesta mustat. Hiuksetkin olivat mustat, paksut ja laineilla, kuin tangolaulajalla.
Leeviltä kävi homma kuin homma. Hän löi vasaralla naulan puuhun kahdella iskulla. Hän veisti kirveellä metrin mittaisia lastuja. Hän oli vieläpä sellainen, että samalla kun painoi urakalla hommia, hän lauloi kaiholla Satumaa-tangoa, Jätkän humppaa tai Rentun ruusua.