Leevi oli myös tulinen luonnoltaan. Hän sanoi mitä meinasi, eikä tasoitellut sanomisiaan.
Hän ei pyydellyt anteeksi, vaikka pahoitti toisen mielen.
Leevi teki muun porukan kanssa kerrostaloa. Sokkelit oli jo valettu, ja osa seinäelementeistä oli nostettu nosturilla kohdalleen.
Työmaan mestari sanoi yhtenä aamuna:
— Muurari on tulossa.
Teetkös Leevi häntä varten ohjauspuut ja myöhemmin katsot tarpeelliset telineet.
Leevi sanoi jämptisti joskus:
— Yhteen asiaan olen aina elämässä luottanut. Kun paukauttaa telineeseen kaksi nelituuinaista naulaa lisää, niin kyllä niillä pärjää. Jos telineet pettävät ja niiltä putoaa monta metriä alas, niin niska napsahtaa poikki. Siihen napsahdukseen elämä loppuu. Sitten tulee monenlaista harmia, työmaalla on miesvajausta ja sukulaiset alkavat riidellä perinnöstä.
Näin reteesti Leevi jutteli.
Aamulla työmaalle kurvasi valkoinen pakettiauto, Hiace. Autosta nousi ulos muurari. Mutta millainen muurari?
Nainen!
Naiset voivat yhtä lailla olla muurareita. Taitavat vaan harvemmin olla tämän sorttisia. Kun muurari otti autosta työkaluja, hän heilautti topakasti päätään. Vaaleat saparot hulmahtivat melkein pepun päälle. Ja millaisen pepun!
Paljut ja kauhatkin roikkuivat muurarin käsissä kuin tyhjää vaan. Ote oli ronski.
Mestari tuli kopista ja sanoi muurarille:
— Huomenta. Sitä tultiin tänne kattelemaan.
Muurari henkäisi syvään. Paita ritisi, kun rinnus kasvoi vieläkin ylemmäs.
— Ei kattelemaan, vaan töihin. Mistäs urakkaa aletaan painaa?
Eikä se nainen aikaillut. Meinasi, että turhat höpinät pois. Ei muuta kuin laastia roiskimaan.
Muut siinä vieressä ihmettelivät. Oliko muurarilla muutakin katetta kuin rehvakas meininki?
Leevi tuli siihen myös ja vilkaisi muuraria kulmien alta. Leevi kumartui laastipaljun puoleen. Hän sanoi:
— Autan neitiä niitten työkalujen kanssa.
Mutta muurari tarrasi kiinni paljun sankaan.
— Ei tartte! Ja antaa olla ne neidittelyt kanssa.
Leevi irrotti näppinsä. Muurari nosti nokkaansa ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti saman tien kauhat paljussa kilisten. Työmaan mestari nauraa hörähti:
— Menepäs Leevi kiiruusti perässä! Siinä onkin sulle työmaata edessä.
Leevi laittoi ohjauspuita. Tiilet piti muurata puita vasten, jotta seinästä tulisi suora. Leevi laittoi puita niin kuin aina. Nainen pudisti päätään ja käänsi puun eri malliin.
— Ohjurin kuuluu olla tällä lailla, muurari neuvoi Leeviä.
Leevi käänsi puun takaisin.
— Aina ennen on tavattu tehdä näin.
Muurari pudisti taas päätään.
— Ai ai. Ei se ymmärrä, että noin on väärinpäin. Nyt tehdään minun lailla, hän sanoi.
Hetken Leevi ja muurari katsoivat tiukasti toisiaan. Muurari sanoi:
— No, menikö liian vaikeaksi? Luulin herraa ammattimieheksi.
Leevin posket punertuivat. Hän nielaisi kiukkunsa. Aataminomena kurkussa heilahti ja kädet puristuivat nyrkkiin. Häntäkö alettiin neuvoa! Joku likka tirriäinen, joka kuvitteli itsensä muurariksi. Leevin huulet menivät viivaksi, kun hän tuijotti naista suutuksissaan.
Muurari katsoi tiukasti takaisin. Siinä käytiin puhumatta kamppailu. Ei ollut enää kysymys mistään puun asennosta. Nyt otettiin jo tosissaan mittaa toinen toisesta.
— No, pitääkö itse laittaa ohjuripuut? Vai joko se herra kirvesmies tajusi? muurarineitonen patisti. Muut seurasivat tilannetta ja pysäyttivät työnsä. Sirkkeli lakkasi ulvomasta. Sahuri nojasi pöytään. Sähkömies napsutti tonkejaan. Nosturikuski höristi korviaan ylhäällä nosturin hytin ikkunassa. Leevi mietti: Jos tytöntirrille antaa periksi, nauraako koko porukka?
Samassa kilahti pimpparauta. Oli kahvitauon paikka. Porukka liikahti, kahvitauko oli vartin vain. Leevi rykäisi:
— Jos tuota. Otetaanko aikalisä?
Kahville teki hänenkin mieli, ja saisi loppua tämä venkoilu. Muurarineito hymyili ja sanoi:
— Kai täälläkin on semmoinen tapa, että tulokas tarjoaa kahvit?
Pakko Leevin oli lauhtua. Hymy tuli silmännurkkiin.
Muurari ojensi kätensä.
— Olen Maikku vaan. Mennään kahville ja possumunkille. Minä tarjoan, hän sanoi.
Siihen laukesi pattitilanne, ja koko porukka painui kahville. Kun oltiin palaamassa työhön, Leevi sanoi:
— Jos sitten kokeillaan, kuinkas Maikun tavalla muurataan.
Leevi oli taas entisensä. Vetäisi jopa pätkän Satumaatakin vasaralla paukuttaessaan.
Siltä Maikulta kävikin muuraushomma! Apumiehillä piti kiirettä, kun he kantoivat muurarille laastia ja tiiltä.
Illalla oli pitkä pätkä seinää valmiina.
Kotiin lähtiessään Leevi pyysi vähän niin kuin anteeksi:
— Se aamuinen. Se on semmoista. Kun olen tämmöinen vanha jökö.
Maikku hymyili. Hän sanoi:
Ei tartte murehtia. Mutta tarttee muistaa, että tosissaan me nuoremmat ja naisetkin hommia tehdään.
Joulukuusta hakemassa
Matikaisen punainen talo seisoi mäennyppylällä koivikon keskellä. Nyt oli talvi, ja koivujen oksat harottivat paljaina.
Lumituisku oli tasoittanut Matikaisen pellot ja muotoillut ojanreunat somasti pyöreiksi.
Talo oli kivenheiton päässä maantieltä Isäntä ei vielä ollut lapioinut pihatietä puhtaaksi. Lunta oli kinoksena melkein napaan asti.
Matikaisen emäntä hääri tuvassa liina päässä, kaulin kädessä. Uuni hehkui lämmintä. Emännän posket punoittivat touhusta. Matikaisen isäntä torkkui tuvan penkillä. Aina välillä krohautti nokkaansa mutta heräsi, kun emäntä kolautti lujaa kaulinta leivinpöytää vasten.
— Huomenna on jouluaatto. Kuusi on vielä hakematta, emäntä sanoi ja katsoa muljautti isäntää.
— Yhym, isäntä mutisi vielä unenpöppörössä.
— Nyt se ruokalepo riittää. Kaksi tuntia olet jo siinä krohissut, emäntä sanoi topakasti.
— Hoh-hoijaa… vieläkin vaan väsyttää, isäntä haukotteli ja väänsi itsensä penkille istumaan.
— Ei ihme että väsyttää. Pistelit suuhusi lihasoppaa kolme lautasellista, emäntä sanoi ja patisti ukkoansa ulos joulukuusen hakuun.
— Kun olet hakenut kuusen, lapioit tien puhtaaksi. Aamulla kun hain lehteä, sain kahlata polvia myöten lumessa, emäntä komensi. Ei isäntä laiska ollut. Semmoinen vaan, joka mielellään sanoi, että jaaha, pitäisi mennä — mutta istui vain penkillä.
Matikaisen isännällä oli omaa metsää sen verran, että sieltä sai polttopuut. Joskus hän kaatoi muutaman männynkin ja sahautti niistä lautoja. Sieltä metsästä hän aikoi nyt hakea kuusen.
Isäntä kulki metsässä nokka kenossa, huopikkaat jalassa ja karvahattu päässä. Toisessa kädessä oli kirves, toisessa pokasaha.
Isäntä mutisi kävellessään:
— Ei joulukuusen haku helppoa ole. Joskus on vaikea valita. Kuuset ovat joko liian harvoja tai liian tuuheita. Tai sitten kuusi on vinoon kasvanut.
Päivä alkoi hämärtyä. Isännälle rupesi tulemaan jo kylmäkin.
— Ilman kuusta ei passaa mennä kotiin, hän mutisi ja katseli harmissaan ympärilleen.
Joku tykkää, että kuusi saa olla lyhyt ja tuuhea. Toinen taas tykkää pitkästä ja kapeasta.
Sama se. Kaikki ne ovat kauniita koristeltuina. Ja kaikista tulee jouluinen tuoksu huoneeseen.
Metsässä alkoi olla jo aika pimeää. Tuulikin yltyi ja tohisi puiden oksilla, joista tippui lunta.
Isäntä lähti kulkemaan kotiin päin. Hän tuli metsäladon luo. Siellä odottikin yllätys.
Ladon vieressä oli auto. Auton takana oli peräkärry, jossa näkyi pari kuusta. Auton vieressä seisoi kaksi miestä.