Toinen miehistä oli tumma ja tanakka. Toinen oli nuorempi, luihu partasuu. Molemmat näyttivät pelästyneiltä, kun isäntä yllätti heidät. Eikä ihme. He olivat kuusivarkaita!
Isäntä suuttui kovasti. Varkaat katsoivat toisiaan puhumatta.
Sitten isäntä sanoi tiukasti:
— Olette kaataneet puita ilman lupaa minun metsästäni!
Vanhempi miehistä nyökkäsi nolon näköisenä.
— Hyvitämme asian, jos vaan jollain lailla voimme, hän sanoi nöyrästi.
Matikaisen isäntä mietti, mitä varkaille tekisi. Soittaisiko poliisin? Ei sentään. Vaivaa siitä tulisi hänellekin.
Kului vähän aikaa. Sitten isäntä oivalsi:
— Minäpä tiedän, millä hyvitätte varkauden. Istutaan autoon ja ajetaan meidän pihatielle.
Isäntä laittoi kirveen sekä sahansa peräkärryyn. Hän meni takapenkille, ja nuorempi partasuu istui ratin taakse. Miehet katsoivat ymmällään toisiaan. Mitä isäntä aikoi tehdä heille?
Se selvisi kohta, kun he pysähtyivät Matikaisen pihatielle.
Isäntä sanoi:
— Minä haen teille lumilapiot, ja te puhdistatte tien ja pihan lumesta. Toisen varastetuista kuusista otan minä. Toisen voitte pitää.
Miehet tekivät työn joutuisasti. He olivat hyvillään, kun eivät saaneet pahempaa rangaistusta ja saivat pitää toisen kuusistakin.
Isäntä ei puhunut varkaista mitään emännälle. Illalla emäntä kehui:
— Löysitpä kauniin kuusen. Ja niin hyvin olet lumityötkin tehnyt.
Jouluna pitää olla hyväntahtoinen, niin kuin isäntä oli varkaille. Hän myhäili tyytyväisenä oivalluksestaan ja emännän kehuista.
Terve mies
Sairaalan käytävä oli kiiltävä pitkä suora. Pauli kulki sen toista reunaa. Keskellä meni valkotakkisia. Heillä oli kiire.
Lääkärit kävelivät takki auki reuhottaen. Hoitajat kävelivät perässä, mapit kädessä ja sandaalit napsuen. Puhuivat mennessään keskenään, eivätkä sanoneet päivää. Pauli seinän vieressä oli pelkkää ilmaa.
Pauli meni ensiavun ohi. Hän vilkaisi uteliaana, millaisia vaivaisia penkillä istui. Eivät ne erikoisen sairailta näyttäneet. Yksi mies istui ja vippasi toista jalkaa, jossa roikkui laudanpätkä. Mies oli vissiin astunut lautaan, jossa oli pystyssä naula. Nyt oli varmasti paha kävellä, kun lauta lonksui jalkapohjassa.
Pauli oli menossa laboratorioon verikokeeseen, kun lääkäri oli määrännyt. Kuka semmoiseen muuten menisikään.
Hoitajat olivat kyllä nättejä. Kiva niiden kanssa olisi höpöttää. Piikit vain pelottivat Paulia.
Pauli tuli ovelle, joka oli paksua lasia. Siinä oli kyltti: Kaikki kovapintaiset lattiat ovat liukkaita kastuessaan.
Pauli painoi nappulaa oven vieressä. Ovi huokaisi ja suhahti auki. Vähän nolotti painella nappeja, kun oli sentään terve mies. Pauli meinasi vahingossa sanoa aukeavalle ovelle kiitoksen. Ei sentään sanonut. Muuten joku valkotakkinen olisi kuullut sen ja sanonut:
— Jaaha, mennäänpäs tuonne sitä pääkoppaa tutkimaan.
Oven jälkeen oli portaat ja viivoja lattiassa. Pauli lähti menemään punaista viivaa pitkin. Suoraan. Oikealle. Vasemmalle. Sitten tuli laboratorion kyltti ja vuoronumeroautomaatti.
Pauli aikoi juuri ottaa automaatista lipukkeen. Sitten hän huomasi vanhan naisen lähestyvän.
— Ottakaa te vaan ensin, sanoi Pauli.
— En minä. Teidän vuoro, sanoi nainen.
— Ottakaa vaan, Pauli vaati ja astui sivummalle.
— Ei tässä iässä enää ole kiirettä, vanha nainen vastasi.
Samassa jostakin välistä ilmestyi miehen käsi, joka tarttui lipukkeen kulmaan. Mustareunaiset kynnet. Tupakan kellastamat sormet. Paulin nenään tuoksahti tunkkainen haju.
— Jos mä sitten otan, sanoi käden omistaja, mustatakkinen mies. Mies oli Paulia ja naista nuorempi. Vanhalta viinalta haiseva. Kiire sillä varmaan oli, mutta ei käytöstapoja.
Odotusaulassa istui kymmenkunta ihmistä. Vanhoja, joiden päällysvaatteet olivat naulakossa, ja nuoria, joiden takit olivat levällään pitkin tuoleja. Pauli meni istumaan perälle seinän viereen, niin että näki numerotaulun. Hän puristi vuorolappua sormissaan, niin kuin hukkuva puristaa oljenkortta.
Seinällä oli sähköinen taulu, johon kilahti välillä uusi vuoronumero. Aina silloin joku nousi ja käveli huoneeseen, jossa hoitaja odotti.
Ne jotka jäivät istumaan, selasivat repaleista lehteä. Jotkut katsoivat telkkarin aamulähetystä, josta tuli uutisia, säätä ja urheilua.
Ja taas hetken päästä uutisia, säätä ja urheilua. Aina välillä kello kilahti ja numerotaulu vilkkui. Se oli tärkein katsottava. Pauli istui ja odotti, milloin taulussa vilkkuisi hänen numeronsa. Tuttu pappi ilman valkoisia kauluksia saapui aulaan. Hän ei ottanut numerolappua. Meni vain neuvontaluukun eteen.
Pappi katsoi muita odottajia. Nyökkäili ja tervehti, kuin olisi tullut virkansa puolesta. Samanlaiselta se näytti kuin muutkin odottajat. Kun ei ollut valkoisia kaulassa.
Pauli istui ja odotti. Voi voi. Kylläpä se nyt kesti. Siinä sivussa Pauli kuunteli muiden odottajien keskinäisiä puheita.
Hän ihmetteli, kuinka muut olivat voineet tänne asti edes kävellä. Kyllä ihmisillä oli kamalia sairauksia, vaikka ei päältä uskoisi.
Yhdeltä mieheltä oli leikattu sydän kaksi kertaa ja selkä monta kertaa. Polviin oli laitettu tekonivelet. Nyt leikattaisiin vatsaa. Ja Pauli oli tullut vain pienen veritipan ottoon, kun flunssa oli jo jonkin aikaa vaivannut.
Taas kello kilahti. Numero vilkkui. Se oli sama numero kuin Paulin lappusessa. Pauli otti takkinsa ja käveli laboratoriohuoneeseen.
Hoitaja oli napakka lyhyttukkainen nainen.
— Huomenta. Sosiaaliturvatunnus ja lähete. Jaaha. Olkavarsi paljaaksi, hoitaja lateli.
Pauli istui ja puristi tuolin käsinojaa. Hoitaja tökkäsi yhtäkkiä neulan Paulin käsivarteen.
Sitten hän laittoi pistokohdan päälle laastarin.
— Kiitos. Siinä se sitten oli, sanoi hoitaj
Tämmöistä mokoman pientä varten Pauli oli jännittänyt, ollut syömättä aamulla ja kävellyt pitkän matkan sateessa. Istunut ja odottanut. Ja sitten lääkäri varmaan sanoisi:
— Veriarvot ovat kohdallaan.
Pauli käveli ulos sairaalan ovesta.
Ulkoilma voitti sairaalan hajun. Sellutehdas tuoksui makealta ja autot kaasuttivat kadulla. Varikset rääkyivät puistossa.
Ääni sivulta yllätti Paulin.
— Morjens! ääni sanoi.
Kukas siinä tervehti? Pauli ei heti tuntenut, kun toisella oli pitkä, roikkuva sairaalan takki ja jalassa valkoiset sukat. Ja housut, joiden lahkeet liehuivat tohvelien päällä.
Vihdoin Pauli tunsi toisen, vaikka tutulla oli jo harmaa pää, posket kuopalla ja lysähtäneet hartiat. Siinähän oli vanha luokkakaveri Matti samasta kylästä kuin Pauli.
Pauli ja Matti olivat käyneet yhdessä koulua ja vetäneet yhdessä ensimmäiset tupakansavut. Pauli ei ollut nähnyt Mattia yli kymmeneen vuoteen.
Pauli ei ollut sen enempää tuprutellut, mutta Matilla kärysi sormissa vieläkin tupakka. Välillä Mattia yskitti niin, että puhe katkesi.
— Piti tulla osastolle, 71 kun niin vietävästi ahdisti.
Keuhkot, sydän tai joku muu, Matti kertoi. Pauli ei siihen osannut muuta kuin nyökytellä.
— Kyllä ne lääkärit sitten selvittävät, arveli Pauli.
Voisi helpottaa, jos heittäisi tupakan pois ja menisi sisälle lämpimään, Pauli mietti. Oven eteen pysähtyi ambulanssi. Pilli vaimeni. Ovet kolisivat. Valkotakkiset juoksivat. Nyt oli hätätapaus ja kiire. Huomasivat sentään ottaa paarit ja potilaan mukaan, kun juoksivat sisään.
Paulin maha alkoi murista. Eikä ihme. Oli aamukahvi juomatta sekä lehti lukematta. Eihän lehteä voi lukea ilman kahvikuppia.
Matti alkoi sytyttää jo kolmatta tupakkaa. Hän yski ja ryki niin että vedet tulivat silmiin. Matti sai tupakan palamaan ja sanoi: