— Kyllä se tästä helpottaa. Kun saa lääkäriltä kunnon troppia.
Pauli sanoi:
— Joopa joo. Nyt täytyy lähteä.
Matti puristi Paulin kättä.
— Nähdään, Matti sanoi. Tule joskus minua katsomaan. Pidetään lippu korkealla.
Pauli käveli sairaalan mäkeä alas. Hän ajatteli, että on hyvä olla terveiden kirjoissa. Kyllä sen pienen piikin kestää, jos vain lääkäri sanoo:
— Veriarvot ovat kohdallaan.
Pauli tuli kotiin ja keitti hyvät kahvit. Hän teki kaksi sämpylää ja avasi lehden. Lehden etusivulla luki:
Sairaalan toimintoja vähennetään. On niin paljon turhia potilaskäyntejä.
Anna ja Marko
Anna ja Marko olivat nuoripari. Annan tummat hiukset olivat poninhännällä. Silmissä ja suupielissä näkyi usein hymy. Kun hymy syveni, poskiin ilmestyivät somat kuopat.
Marko oli pitkänhuiskea, aika totisen oloinen. Oli jossain omissa ajatuksissaan. Anna kiusoitteli välillä:
— Mitäs mörö? Huhuu. Missä Marko on? Vaikka toinen seisoi vieressä.
He asuivat vuokralla isossa lähiössä. Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittiö. Olohuoneen ikkunasta näkyi mäntyjä ja lisää samanlaisia kerrostaloja.
Keittiön ikkunasta näkyi ostarin takapiha. Kylpyhuoneessa oli hammasharjat vierekkäin. Keittiön pöydällä oli molempien sydänkuvioiset teemukit.
He istuivat usein iltaisin sohvalla, lähekkäin ja käsi kädessä.
Marko oli mustasukkainen. Hän ei tykännyt, jos Anna hymyili jollekin toiselle miehelle. Vaikka Anna sanoi:
— Sinua minä rakastan. Kuvittelet vaan kaikkea turhaa. Voin kai jutella muidenkin ihmisten kanssa.
Anna oli töissä ostarin kassalla. Asiakkaat menivät usein hänen kassalleen. Anna kun oli nopsa ja aina hyväntuulinen.
Marko oli rakennustöissä. Hän teki raskasta työtä, ja työmatka oli pitkä. Marko oli iltaisin väsynyt.
Eräänä iltana he riitelivät.
Se alkoi vain jostakin. Kotitöistä tai jostakin pienestä asiasta, niin kuin yleensä sellaiset riidat alkavat.
He sanoivat toisilleen:
— Voisit auttaa kotona enemmän.
— Raksalla on niin raskasta.
— On sekin raskasta, kun palvelee ihmisiä joka päivä.
Molemmat olivat väsyneitä päivän työstä.
Myöhemmin Anna oli kylppärissä valkoisessa kylpytakissaan. Hän kuivasi hiuksiaan. Tuoksui shampoo ja kuuma ilmavirta. Marko meni ovensuuhun. Hän nojasi ovipieleen ja katsoi Annaa. Marko kysyi kovalla äänellä kuivaajan äänen yli:
— Oletko lähdössä jonnekin?
Anna sammutti kuivaajan. Hän taputti Markon kättä.
— Menen Nupun kanssa ulos, Anna sanoi.
Marko sanoi:
— Vielä näin myöhään? Onko siinä järkeä? Olisit kotona.
Anna katsoi peiliin. Hän suipisti huuliaan silmät viiruina ja sanoi:
— Nupulla on syntymäpäivä.
Markolle kihahti veri poskiin. Hänen mieleensä pulpahti paha olo.
— En pidä Nupusta, sanoi Marko. Anna totesi:
— Ei sinun tarvitse hänestä välittää.
Anna meni makuuhuoneeseen. Marko meni perässä. Anna puki ylleen uudet alusvaatteet ja valitsi huolella hametta.
Markon kurkkua kuivasi. Mustasukkaisuus sumensi ajatukset, ja olo tuli levottomaksi.
— En pidä ystävästäsi. Hän ei ole sinulle hyvää seuraa, Marko sanoi.
Anna viittasi kädellä.
— Höpö höpö. Sinä vaan ajattelet turhia. Anna alkoi olla valmis lähtemään.
Marko tuli vieläkin levottomammaksi.
— Nuppu on lehmän nimi. Ystäväsi on sellainen. Hän haluaa rikkoa meidän välimme, Marko sanoi.
Annakin suuttui. He huusivat toisilleen ilkeyksiä. He sanoivat asioita, joita eivät olisi tahtoneet. Sitten Anna lähti, ja oven paukahdus kumisi rappukäytävässä.
Marko makasi valveilla. Uni ei tullut. Mustasukkaiset ajatukset myllersivät mielessä.
Vihdoin yöllä Anna tuli. Hän liikkui ja riisuutui hiljaa. Marko kääntyi seinään päin. Anna pujahti viereen, mutta Marko oli nukkuvinaan. Kello yöpöydällä näytti jo kolme.
Anna nukkui aamulla, kun Marko lähti. Yleensä Marko antoi poskipusun lähtiessään, mutta tänään ei kehdannut, kun hävetti.
Illalla Marko tuli töistä. Hän katsoi tieltä heidän kotinsa ikkunaa. Ikkuna oli pimeä. Siinä kiilsi vain katulampun valo ja räntäinen sade.
Eteinen oli pimeä ja hiljainen.
Annan takki ei ollut naulakossa eivätkä hansikkaat ja pipo hyllyllä. Keittiön pöydällä ei ollut viestilappua, jossa lukisi «Moi!», o-kirjain piirrettynä sydämeksi.
Anna oli lähtenyt. Hän oli varmaan mennyt äitinsä luokse, sen joutavan riitelyn takia.
Kaksiossa tuntui kylmältä, yksinäiseltä ja vieraalta. Marko vain istui koko illan. Hän tuijotti telkkarin pimeää ruutua. Keittiössä hurisi jääkaappi ja seinällä raksutti kello.
Marko meni vuoteeseen. Kun rappukäytävästä kuului kolinaa ja hissin ääni, hän jännittyi. Marko odotti, rapsahtaisiko heidän ulko-ovensa lukko. Ei rapsahtanut.
Marko valvoi aamuun asti. Anna ei tullut kotiin eikä soittanut. Kului pari päivää ja iltaa, jotka olivat yksinäisiä Markolle.
Hänen teki mieli mennä ostarille. Siellä hän näkisi Annan. Mutta Marko ei uskaltanut. Jos toinen vaikka torjuisi hänet.
Markon työ alkoi mennä huonosti. Toiset ihmettelivät, mikä miehen mieltä painoi.
Työmaan mestarikin huomasi sen. Pomon täytyy pitää alaisistaan huolta, muutenhan kärsii koko työmaa. Niinpä hän kerran kysyi Markolta:
— Mikä on? Työ ei suju. Katselet vaan ja mietit jotakin.
Marko punastui, mutta sanoi sitten asian:
— Tyttöystävä lähti. Vähän riideltiin. Taisi olla minun vikani.
Mestari oli iso rämäkkä mies ja suoraluontoinen.
— Ei sen kummempaa, se asia selvitetään! Istupa tähän autooni, hän komensi.
Marko meni käskystä viereen. Mestari kysyi, missä Anna oli töissä. Marko neuvoi, ja he ajoivat ostarin parkkipaikalle.
Mestari jäi odottamaan, kun Marko käveli autojen ja ostoskärryjen ohi ovelle. Markon sydän pamppaili.
Asvaltilla oli maahan pudonnut jogurttipurkki. Varis kierteli harmaata läikkää. Oviaukossa puhalsi lämmin viima. Lattialla oli hiekkaa ja loskaa. Käytävällä oli pelastusarmeijan naissotilas ja joulupata.
Aula oli täynnä kiireisiä ääniä. Ihmisten puheensorinan yli kaikuivat joululaulut.
Marko näki Annan kolmoskassalla. Hän meni lähemmäs. Kassalla oli pitkä jono. Marko katsoi Annaa ja sydämessä jysähti.
Anna käänsi päätään ja vilkaisi Markoa. Hänen poskensa punehtuivat.
Edessä ostoksia tulvi kassalle niin, ettei Anna oikein muuta voinut kuin nostella hiljaa omenapusseja, jauhelihapaketteja ja maitoja ja antaa kassakoneen raksuttaa.
Marko rohkaisi itsensä. Hän meni Annan taakse ja otti kassan vierestä lapun, jossa luki «Suljettu». Hän laittoi lapun liukuhihnalle. Marko sanoi ihmisille:
— Menkää toiselle kassalle.
Anna katsoi huulet pyöreinä Markoa. Silmät välähtivät, ja sitten niihin syttyi hymy. Anna nousi seisomaan.
Marko rutisti rakastaan itseään vasten.
— Anna anteeksi. Tule kotiin, Marko sanoi Annan korvaan.
— Asiakkaat ihmettelevät. Nauravat vielä meille, Anna sanoi hiljaa Markolle.
Marko haistoi Annan hiuksien raikkaan tuoksun.
— Naurakoot.
Tämä on meidän kahden rakkautta, Marko sanoi niin, että muutkin kuulivat.
Jussi oli kyllästynyt kaikkeen: aamutelkkarin pirteisiin juontajiin, sanomalehtien uutisiin ja torilla miesporukassa seisoskeluun. Aina samat naamat ja jutut.
Päivät olivat toistensa kaltaisia. Mikään ei tuntunut miltään.