Jussi ja Liisa palasivat kaupunkiin päivän viimeisellä laivavuorolla.
Kaupungissa Jussi kysyi Liisalta:
— Tuletkos vielä konjakille hotelliin?
Liisa mietti vähän.
— Mieli tekisi. Mutta en minä voi sinne Lulua tuoda, hän sanoi. Jussi katsoi Liisaa. Liisa pudisti päätään.
— Ei sitä yksin voi kotiinkaan jättää, Liisa sanoi.
Jussi ymmärsi. Hankala tilanne. Hän sanoi:
— Halataan vain ja sanotaan hyvää yötä.
Liisa sanoi lähtiessään:
— Ei ensimmäisillä tärskyillä voi kotiinkaan kutsua. Se olisi vähän sopimatonta. Soita sitten huomenna.
Hotellin aamiaisella syödään aina tuhdisti. On puuroa, kanamunia, leikkeleitä ja tuoreita sämpylöitä. On myös nakkeja ja lihapyöryköitä. Ja kaikki valmiina pöydässä! Kotona ei syödäkään aamiaisella lihapullia.
Kun Jussi oli syönyt aamupuuron, hän haki vielä kahvia ja pullansiivun. Nyt oli jo aika aukaista sanomalehti.
Lehdessä olikin yllätys! Pieni uutinen, mutta iso selvä kuva. Kuvassa näkyi Jussi laivan kannella, pelkät kalsarit jalassa ja tukka märkänä. Vieressä oli sinihameinen nainen, jolla oli sylissään pieni märkä koira. Kuvan alla luki:
Mies toimi ripeästi ja pelasti koiran hukkumasta. Lehtikuvaajamme sattui olemaan eilen laivalla ja näki tapauksen.
Jussista tuli julkkis hotellissa. Kyllä hänet kuvasta tunnistettiin.
Mutta lehtipä oli luettu Jussin kotipuolessakin. Ja nyt siellä tiedettiin, miltä paikkakunnalta Jussia haettaisiin.
Lapset soittivat Tampereen hotellit läpi. Viimein he löysivät Jussin ja saivat hänet Tammer-hotellista puhelimeen.
Lapset käskivät Jussin lähteä heti kotiin. Vanha mies tuolla tavalla maailmalla hummailemassa. Ei se sellainen passaa. Oli tietysti polskittu Näsijärvessä aika konjakeissa. Sydänvikainen pappa! Ja kukas naikkonenkin siinä kuvassa oli?
Jussi soitti Liisalle.
— Minun täytyy lähteä bisneksiä hoitamaan. Pidetään yhteyttä, sanoi Jussi.
Liisa pahoitteli:
— Oi voi. Ensi kerralla, kun tulet Tampereelle, olet yötä minun luonani.
Jussi vietti vielä sen päivän Tampereella. Hän kävi Särkänniemen akvaariossa. Jussi ja kalat toljottivat lasin läpi toisiaan. Kalat varmaan ajattelivat: Mitäs merkillistä meissä on?
Näsinneulan näkötornissa Jussia huippasi korkeus, mutta kauas sieltä näki. Jussi kysyi tornissa tarjoilijalta:
— Huojuuko torni, kun vähän siltä tuntuu?
Tarjoilija vastasi:
— Huojuu ja pyörii. Mutta pystyssä pysyy.
Kotimatkalla bussia ajoi sama kuski kuin menomatkalla.
— Opitkos reissussa mitään? kuski kysyi.
— No jaa. Maailmalla on oltava tarkkana lehtijuttujen ja kuvien kanssa. Julkisuus voi rasittaa, Jussi vastasi.
Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta
Johannes Linnankoski
1869 — 1913
Kirjailija, lehtimies, aatteellinen vaikuttaja. Näytelmiä, kertomuksia, romaaneja. Linnankoskelle tärkeitä olivat moraaliset kysymykset, pahan ja hyvän taistelu ihmisessä, itsensä voittaminen. Tämä näkyi jo esikoisromaanissa, huippuromanttisessa Laulussa tulipunaisesta kukasta (1905).
Sisällys:
1. Metsänneito
2. Gaselli
3. Äidin katse
4. Isä ja poika
5. Tumma tyttö
6. Pihlajanterttu
7. Annansilmä
8 Koskenlaskija
9. Laulu tulipunaisesta kukasta
10. Tuhlaajapoika
11. Oma tupa
12. Yhtyviä polkuja
13. Kosinta
14. Katkennut kieli
15. Morsiuskamari
1. Metsänneito [1]
Iltapäivän aurinko paistoi metsään. Lämmin kesätuuli puhalsi etelästä. Käki istui punakukkaisen kuusen oksalla.
Metsän keskellä näkyi pieni aukeama, jossa makasi vaaleita kuusen runkoja.
Yhdellä rungolla istui nuorukainen.
Hän oli pitkä ja solakka kuin kuuset, joita kaatoi. Hän istui ja katseli oikeata käsivarttaan, tarkasteli [2] sen voimakkaita lihaksia ja hymyili.
Hän tarttui kirveeseensä ja nosti sen korkealle ilmaan. Hän hymyili uudelleen:
»Kaksikymmentäviisi niitä makaa jo tuossa, eikä kirves paina vielä vähääkään!»
Käki kukahti [3]. Nuorukainen katseli ympärilleen.
»Kummallinen kevät!» hän ajatteli. »Eivät ikinä ole kuuset kukkineet näin tulipunaisina eikä käki kukkunut niin kuin nyt. Koko luonto on kuin lumottu.»
»Tprui [4] Mansikki,
tprui Mustikki,
tprui lehmäni,
ilta jo ois [5]!»
Se tuli jostakin mäen takaaja soi kuin hopeakello. Nuorukaisen sydän hypähti. Hän kuunteli hetken: tuleekohan se tänne, vai — ?
»Tprui Tähdikki,
tprui Tiistikki,
tprui tyttöni,
tulkaa jo pois!»
Se kuului aivan läheltä, mäen toiselta puolelta.
»Hän tulee! Hän tulee tänne!»
Vaalea pusero näkyi jo puiden välistä ja hetken kuluttua sininen hame.
»Metsänneito!»
Tyttö seisoi mäellä, kutsui taas lehmiään ja aikoi lähteä astumaan poispäin. Mutta kääntyessään hän huomasi nuorukaisen, punastui ja jäi seisomaan paikalleen.
»Olavi!»
»Annikki!»
Hän riensi tyttöä kohti. Tyttökin lähestyi.
»Sinäkö täällä? Etkä sanonut mitään, minä aivan pelästyin!»
»Aioinhan minä sanoa, mutta en ehtinyt.»
He kättelivät — lämpimästi, toverillisesti.
»Katsopas!» alkoi nuorukainen puhella. »Eikös tämä ole niin kuin linna — Tapion [6] linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneito, joka tulet vieraisille! Katsopas, täällä on linnan perä. Ja tämä tässä on peräpenkki — eikös se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»
»Ja isäntä?» nauroi tyttö.
»Sivupenkille tietysti!»
He katsoivat toisiinsa hymyillen.
»Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme viimeksi jutelleet -me, jotka ennen olimme kaiket kesät yhdessä.»
»Ja sinusta on sen jälkeen tullut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»
Tytön huivi oli pudonnut maahan. Nuorukainen otti sen ja ojensi hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan, ja kuuma aalto kulki nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.
»Annikki!» hän kuiskasi. Ja uudelleen, kysyvästi: »Annikki?»
Tytön poskille oli kohonnut puna, mutta hän katsoi nuorukaiseen avoimesti ja puristi vastaukseksi lämpimästi hänen kättään.
»Enemmän kuin kenestäkään muusta?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.
Uusi kädenpuristus, entistä lämpimämpi.
Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleen rauhattomaksi. Hän olisi halunnut sanoa jotakin… tai tehdä jotakin… mitä tahansa. Mutta hän ei uskaltanut.
Mutta sitten hän huomasi vieressä olevan kuusenlatvan ja taittoi siitä tulipunaisen kukan.
»Etkö ottaisi tätä — muistoksi, että olet käynyt Tapion linnassa?»
Hän alkoi kiinnittää kukkaa tytön rintaan. Mutta kun hänen hiuksensa koskettivat tytön hiuksia, kuuma ilmavirta meni hänen ruumiinsa läpi, hän kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja veti hänet syliinsä.
Tyttö ei vastustanut, vaan painoi punastuvat kasvonsa pojan olkapäätä vasten.
»Annikki!» kuiskasi nuorukainen. »Yksi ainoa…?»