»Näytti — tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»
Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.
»Kun minä näin sinut, sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäen rinteessä [2]. Koivut olivat kellastuneet ja seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisena ja huusit minulle — ei, et sinä mitään huutanut, minä vain näin sinut. Ja minä pysähdyin katsomaan ja kysyin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohi?»
»Olisitko sinä mennyt ohi…?»
»Kyllä minä niin ajattelin — kun minä olen kuitenkin ohimeni-jä… Minä en tiennyt, oliko oikein jäädä sinua katselemaan.»
»Nyt minä en ymmärrä sinua yhtään.»
»Et sinä ymmärräkään, se oli vain minun omia ajatuksiani… Mutta minä en mennytkään, ja nyt minulla on ollut näin kaunis syksy.»
»Ja minulla…» kuiskasi tyttö.
»Muistatko sinä sen ajan, kun sinä rupesit pitämään minusta?»
»Sen minä muistan aina, aina!»
»Voi, kuinka kaunis sinä olit silloin — kun sinä vuorotellen punastuit ja vaalenit [3], etkä tiennyt minne katsoisit, ja sydämesi sykki, etkä uskaltanut tunnustaa edes itsellesi minkä vuoksi se sykki. Minä katselin sinua silloin salaa ja toivoin, että olisin voinut katsella sinua sellaisena koko ikäni.»
»Mutta sinä et tiedä, kuinka rauhaton minä olin — en minä olisi voinut kauan kestää sitä.»
»Kyllä minä sen tiedän… Ja vielä kauniimpi sinä olet ollut sitten, kun sinä avauduit minulle ja minä olen voinut lukea kaikki sinun silmistäsi, kuin kirjasta, ja olen voinut kiittää sinua siitä, että teit elämän minulle jälleen kauniiksi.»
Tyttö oli kohonnut hänen syliinsä ja lähensi nyt päätään kysyvin katsein.
»Ei, ei!» sanoi nuorukainen hellästi.
»Miksi ei?» kuiskasi tyttö.
»Siksi, että näin on parempi. Sinulle tulee vain ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»
»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.
»Ei, ei, minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.
Hän tunsi selittämätöntä iloa, aivan kuin hän olisi saanut suuren voiton itsestään. Hän aikoi juuri sanoa: etkö sinä nyt itsekin myönnä, että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi kuinka kuumat huulet koskettivat paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat hänen kaulastaan ja kiertyivät lujasti hänen vartalonsa ympärille.
»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tyttöä kädestä ja aikoen irtautua. Mutta samassa hän tunsi kuin tuli olisi äkkiä syttynyt hänen sisäs-sään ja polttanut kaiken, mistä hän oli äsken iloinnut.
»Voi, Pihlajanterttu!» hän sanoi melkein kuin itkien, sulkien tytön rajusti syliinsä.
1 pihlajanterttu: pihlajassa, joka on yleinen lehtipuu Suomessa, on syksyllä runsaasti punaisia marjaterttuja
2 rinteessä nom. rinne
3 vaalenit inf. vaaleta tulla vaaleaksi
7. Annansilmä [1]
Ikkunalla kukki annansilmä — pienen kamarin pienellä ikkunalla.
Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä — tämä kukki jo talvella.
Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia — tämä aloitti jo joululta, kukki koko kevättalven [2] ja vain kaunistui päivä päivältä.
Tyttö kumartui kukan yli.
Yksi ainoa kukka tytöllä on,
niin kaunis ja vieno.
Yksi ystävä tytöllä on,
niin hellä ja hieno.
Ikkunan editse hiihti solakka nuorukainen.
»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja juoksi portaille.
»Terve, Annansilmä!» Nuorukainen juoksi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön eteen.
»Terve!» hän sanoi uudelleen nauraen ja painoi leikillä kätensä tytön poskille.
»No, no!» nauroi tyttö ja tarttui hänen ranteisiinsa. »Minä olen odottanut sinua niin. Äiti on kylällä ja miehet viipyvät vielä vähän aikaa metsässä.»
»Arvaapas mitä minä olen ajatellut tänään kotiin hiihtäessäni?» kysyi nuorukainen.
»En minä osaa arvata. Mitä sitten?»
»Sitä vain, että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi nuorukainen, vetäen tytön viereensä penkille istumaan. »Ja jos minä vain löydän sopivat puut, niin pian minä ne teen.»
»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtää.»
»Siksi juuri — että oppisit. Ja sitten sinun pitäisi tulla jonakin päivänä minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin. Katsos, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä.»
»Tuo on nyt taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.
»Eipä olekaan, vaan ihan totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä, puhunko satuja. Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»
»Mitä sinä hupsuttelet [3]? Emmehän me nyt voi minnekään lähteä — ja tuskin koskaan.»
»Kyllä me voimme, ja ihan heti paikalla.»
Hän otti naulasta huivin, jonka pani tytön päähän.
»Nyt sinun on vain ajateltava, että on jo kulunut pari viikkoa ja sinun suksesi ovat valmiit. Me olemme hiihtäneet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi voi jo hiihtää ihmisten nähden [4]. Ja sitten me lähdemme. Katsopas tuonne!»
Tyttö yhtyi leikkiin. Hän siirtyi istumaan ikkunan luoja katsoi hymyillen pihalle.
»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä. Mitäs nyt, kun äiti koputtaa ikkunalasiin?
'Älkää vain viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!'varoittaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'
'No ihan niihin kaikkein suurimpiin!' nauran minä, ja me lähdemme liikkeelle.
Ja hyvin sinä hiihdätkin, ei puhettakaan kaatumisesta [5]. Ja me jatkamme matkaa ja nousemme ylös Kultasenmäen rinnettä — tunnethan sinä sen, kun olet hakenut sieltä lehmiä. Ja siitä alkaakin jo hakkuualue.
On aamu, aurinko on juuri noussut ja lumi kimaltelee tähtinä.
'Katsopas noita puita', sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuift sinä, ja lumi kimaltelee kuin sinun silmäsi.'
'En minä olisi uskonut, että metsä voi olla näin ihana', vastaat sinä.
'Ei sitä uskokaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä. 'Ja katsopas tuota suurta tietä tuolla alhaalla — sitä pitkin kaikki tukkikuormat lähtevät metsästä. Ne tulevat sinne kymmeniltä pikku teiltä, niin että siellä voi joskus kulkea parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, toiset huutelevat tai juttelevat iloisesti, kun tukkikuormat kulkevat kohti jokirantaa.