Ja kuuletko tuolta alhaalta kirveiden kalketta [6]? Siellä näet mie hiä työssään puita kaatamassa. Nyt mennään niiden luo — mutta laskekin mäki hienosti, muista se!
'Päivää!' sanon minä, kun hiihdämme miesten luo.
'Päivää!' Miehet nostavat päätään ja tyhmimmät jäävät tuijottamaan suu auki. 'Mikäs tyttö tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.
'Se on vain yksi kaupunkilaisneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt maalaiselämää. Minä näytän sille näitä metsätöitä', minä selitän miehille.
'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas hieno neiti!'
'Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä sanaakaan suomea — siksi se seisoo noin kaukana.'
Miehet katsovat sinuun ja tyhmimpien suut ovat entistäkin enemmän auki.
Sitten minä palaan sinun luoksesi. Mutta sinä kysyt jo ihan tosissasi, että miksi minä tein semmoisen kepposen. Sehän on ihan hassua!
Mutta minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt, millaista iloa se tuotti miehille? Ne muistelevat kaiken ikänsä sitä ruotsalaista neitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vain täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun sinulle vain ruotsia muiden kuullen [7], ja kun sinä et ruotsia osaa, niin sinä vain hymyilet ja nyökkäät päätäsi ja puhut silmilläsi, niin kaikki uskovat sinuun. Täällä ei ole ketään tämän kylän miehiä hakkuu-töissä, niin ettei sinua kukaan tunne.
'Nyt miehet rupeavat päivälliselle — ja niin teemme mekin ja istumme heidän nuotionsa ääreen', sanon minä.
Sinä et oikein tahtoisi, mutta minä vakuutan, että kaikki käy hyvin, kun sinä vain pidät suusi kiinni tai sanot vain 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä tarjoan sinulle jotakin.
'Mutta mitäs se neiti täällä syö?' ihmettelevät miehet.
'No sitä samaa kuin muutkin', sanon minä.
Miesten kasvot loistavat punaisina tulen lämmöstä. Kuka paistaa lihaa, kuka kalaa [8]. Minäkin paistan meille lihaa ja panen sen leivän päälle.
'Behagas det, fröken? Se on: saako olla, hyvä neiti?' sanon minä ja tarjoan.
Sinä hymyilet ja nyökkäät kiitokseksi.
Syönnin jälkeen me lepäämme tulen ääressä. Ja sitten me jo lähdemmekin. Kotimatkalla sinä rupeat jo hiihtämään kilpaa minun kanssani.
'Et ole ikinä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun hiihdät siinä rinnallani ja poskesi hehkuvat kuin punaiset ruusut.
Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin — ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisällä.»
»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se oli kaunista, kaunista ja hauskaa!»
»Siitä sinä näet miten reipasta tämä talvinen metsäelämä on», sanoi nuorukainen. »Onko ihme, että minä olen aina hyvällä tuulella [9] kotiin tullessani? Ja sitten täällä kotona — täällä minulla on kuin toinen metsä, yhtä puhdas ja kaunis. Annansilmä — sanonko minä nyt kerran sinulle, mikä sinä minulle olet?»
»Kun vain sanot oikein todesti.»
»Tietysti, kuinkas muuten. Kuulehan kun kerron. Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljon valkoisia mar-morikuvia. Ne olivat niin kauniita, että vaikka ne olivat alastomia, niiden edessä seisoi rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen edessä. Tiedätkö, sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen valkoinen marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen ja kiitän Jumalaa, joka on tehnyt sinut niin kauniiksi.»
»Nyt sinä kuitenkin rupesit tekemään minusta pilaa», tyttö valitti.
»Ei, ei se ole pilaa, anna minun puhua. Minä olen luonteeltani hyvin kiihkeä, mutta kun katson sinua, kiihkeyteni sammuu. Sinä olet ollut minulle kuin rauhoittava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen, että sinä olet parantanut minut kokonaan.»
»Nyt minä en ymmärrä sinua ollenkaan. — Mutta oletko sinä ollut todella onnellinen?»
»Olen… todella onnellinen.»
Hän veti tytön lähemmäksi ja suuteli häntä lempeästi.
»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kysyi tyttö.
»Kyllä kai — en minä voi tietää.»
»Ei, ei, ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakaan niin kuin sinä.
Tiedätkö mitä minä ajattelen, kun sinä suutelet?»
»En — sano, sano!»
»En minä sittenkään… minua hävettää.»
»Häpeätkö sinä minua — sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin minulle jotain, kerrothan?»
»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä… aina katselen sinun kaulasuontasi, kuinka se sykkii. Ja minusta tuntuu niin kuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta pitkin minuun — ja se kulkee, minä tunnen sen!»
»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», sanoi nuorukainen, »ettet sinä ole koskaan sanonut niin kaunista! Ei puhuta enää, katsellaan vain toisiamme…»
3 hupsutella puhua hupsuja (asioita), hassutella
4 ihmisten nähden niin että ihmiset näkevät
5 ei puhettakaan kaatumisesta ei tule kysymykseenkään, että kaatuisit
6 kalke kirveen ääntä kuvaava sana
8 Koskenlaskija
Kohisevan koski on kuuluisa koski. Se on ylpein ja vihaisin Nuoli-joen monista koskista.
Moision talo on kuuluisa talo. Sen isännät ovat aina olleet rikkaita, jäykkiä ja yhtä ylpeitä kuin Kohiseva itse.
Moision tytär on kuuluisa tyttö. Ei kukaan nuorukainen ole vielä saanut hellää katsetta hänen kauniista silmistään. Kyllikki on Moision tytön nimi.
Kevään viimeinen tukkilaisryhmä oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä he olivat tulleet ja nyt tehneet ensimmäisen työpäivänsä. Oli ilta. Miehet olivat palaamassa asunnoilleen. Moision puutarhassa kasteli nuori tyttö kukkia. Puutarhan ohi kulkevaa tietä astui nuorukainen. Hän huomasi tytön ja katsoi häntä tavallista tarkemmin.
»Se on nyt se», hän ajatteli, »josta on puhuttu niin paljon — se ylpeä!»
»Se on nyt se, josta tytöt ovat puhuneet kaiken päivää», ajatteli tyttö, »se, joka kuulemma [1] ei ole aivan tavallinen!» Hän kumartui ottamaan uutta vettä.
»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään. »Onkohan hän niin rohkea, että uskaltaa puhutella?» tyttö ajatteli uteliaana.
»Koettakoonpas vain!»
Mutta nuorukainen astui ohi katsoen suoraan eteenpäin. »Vai niin!» Tyttö kaatoi suuren määrän vettä syrjään [2]. »Olipas se!»
Hän katsoi nuorukaisen jälkeen. Tuntui melkein suuremmalta loukkaukselta, että hän meni noin ohi, kuin jos olisi puhutellut. Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen pysähtyi.
»Iltaa!» hän sanoi nostaen hattuaan enemmänkin ylpeästi kuin kohteliaasti. »Iltaa!» Äänettömyys.
»Teillä on kauniita ruusuja», kuului taas maantieltä.
»Onhan niitä», tuli puutarhasta.
»Ajattelin pyytää yhtä niistä muistoksi kulkijalle — ellei se ole liian paljon pyydetty.»