Tyttö suoristautui [3].
»Ei ole ollut tapana antaa kenellekään kukkia Moision aidan yli, jos lieneekin sellainen tapa muualla.»
»Ei ole minulla tapana pyytää kukkia joka aidan takaa», nuorukainen vastasi ylpeästi. »Eikä ole minulla tapana kahdesti pyytää — jos lieneekin sellainen tapa muualla. Hyvästi!»
Tyttö hämmästyi. Tällaista hän ei sentään ollut odottanut!
Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitten.
»Sanoisin vielä jotakin», hän sanoi hiljaa. »Jos te, neiti, joskus huomaatte pitäneenne ruusujanne liian suuressa arvossa, niin taittakaa se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne — merkiksi siitä että pidätte kulkijaakin ihmisenä.»
»Niin arvokkaita ne aina ovat», tyttö vastasi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka toivoo niitä itselleen, täytyy uskaltaa muutakin kuin pyytää kukkia — sillä sellaista uskaltaa kuka kulkija tahansa.»
He katselivat hetkisen toisiinsa silmää räpäyttämättä.
»Pannaan mieleen [4]!» virkkoi nuorukainen sitten. »Hyvästi!»
Tyttö katseli kauan hänen jälkeensä.
»Ei se aivan tavallinen olekaan, siinä ne kyllä puhuivat totta», hän ajatteli kumartuessaan jatkamaan työtään.
Sunnuntain iltapäivällä oli Kohisevan silta täynnä uteliasta väkeä. Kaikki eivät edes mahtuneet sillalle, vaan rannallakin liikkui ihmisjoukkoja.Oli kuultu kumma huhu: sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu.
»Mitä?» huudahtivat ihmiset, sillä kukaan ei ollut vielä laskenut Kohisevaa tukilla.
Mutta nyt se lasketaan, vakuutti huhu. Tällä kertaa oli kummassakin tukkilaisryhmässä tavallista paremmat laskijat. Päälliköiden välillä oli lyöty asiasta veto. Se, jonka mies häviää, tarjoaisi kahvit koko tukkilaisjoukolle.
Koko kylä oli liikkeellä, oli väkeä naapurikylistäkin — niin kummana pidettiin Kohisevan laskemista.
Sillalla liikutaan, jutellaan, väitellään.
»Mikä ne sai lyömään semmoista vetoa?»
»Kuuluvat olleen humalassa», joku selittää.
»No, sen saattoi arvata!»
»Entäs laskijat, niistähän tässä on kysymys?»
»Mikä lie [5] hullu se toinen, menee vaikka tuleen, jos joku yllyttää.»
»Hullu sen täytyy ollakin.»
»Mikä hullu se on, se on kuuluisa koskenlaskija!» joku väittää.
»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»
»Ettekös te sitä tunne? Se on se Olavi — tuo tuolla.»
»Tuoko, joka näyttää melkein herralta?»
»Se!»
»Mikäs mies se oikein on, eihän sillä ole tukkilaisten vaatteitakaan?»
»Ota selvä jos saat, ei hänestä muutkaan tiedä sen enempää kuin mitä päältä näkyy [6]. Kuuluu käyneen koulua ja osaavan kieliäkin, eikä kuitenkaan ole muuta nimeä kuin Olavi.»
»Onpa aika veijari [7] !»
»Mutta sen minä sanon, että jos joku tuon kosken laskee, niin kyllä se on hän, joka sen laskee!»
Päälliköt, Falkki ja Väntti, seisovat keskellä siltaa. Mutta miksi Moision isäntä nyt astuu heidän luokseen?
»Kuulin, että tämä asia on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä» sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin, että peruutatte sen. Minun muistini aikana tämä koski on jo tappanut viisi ihmistä, ja minun mielestäni se riittää tämän kylän osalle.»
»Moisio puhuu oikein!» huudetaan joka puolelta.
Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat keskustella hiljaa.
»Olkoon menneeksi!» sanoo Väntti hetkisen kuluttua ja ojentaa Falkille kätensä.
»Me tässä kaikkien nähden peruutamme vetomme», Falkki selittää, »ettei kenenkään tarvitse syyttää meitä. Toinen asia on, peruuttavatko laskijat sen vuoksi kilpailunsa — se on nyt heidän asiansa.»
Kaikkien silmät kääntyivät kilpailijoihin, jotka seisoivat vastakkain, kumpikin omien kannattajiensa keskellä.
»Tämä poika ei pelkää, tämä poika kyllä laskee!» huutaa toinen kilpailijoista, jolla on punainen takki.
»Peruuttakaa te!» sanoo Moisio Olaville. »Tiedättehän itsekin, ettei tästä koskesta ole kukaan ennen uskaltanut laskea, eikä pidä uskaltaakaan.»
Olavi katselee koskea.
»Te puhutte oikein», hän sanoo vihdoin. »Mutta asia on nyt niin, että tänään uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla. Siksi tätä ei voi peruuttaa», hän jatkaa niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen kuulee jokainen, joka seisoo sillalla.
Moisio ei puhu enempää.
»Kumpi laskee ensiksi?» kysyy Falkki.
»Kyllä minä olen ajatellut, että minä laskisin», sanoo punatak-kinen.
»Sopii hyvin minun puolestani!» virkkaa Olavi.
»Pankaa edes muutamia miehiä rannalle vahtiin varmuuden vuoksi!» sanoo Moisio päällikölle.
»Ei minun takiani!» huutaa punatakkinen ylpeästi. »Ellei tämä kaveri tarvitse onkimiehiä [8]?»
»No minun takiani sitten!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka tapauksessa.»
Vahtimiehet seisovat jo rannalla, kilpailijat menevät lähtöpaikalle sillan yläpuolelle. Olavi katsoo ohi mennessään sillalla seisoviin tyttöihin. Eräs heistä on aivan kalpea ja painaa katseensa alas.
»Lasketaan pari tukkia, niin nähdään, missä on salakiviä», Olavi ehdottaa.
»Tai hankitaan kartta, jossa kivet ovat merkittyinä — laskemme sitten oikein kartan mukaan!» pilkkaa punatakkinen.
Punatakkisen kannattajat nauravat, kaikki katsovat Olaviin. Hän ei sano mitään, puree vain huultaan ja kääntyy katselemaan koskea.
Punatakkinen ottaa keksinsä ja valitsee laskupuun — paksuhkon [9], lyhyehkön, kevyesti uivan tukin.
»Hei vain!» Punatakkinen hyppää tukilleen.
»On siinä poika!» huudetaan sillalta.
Vihainen virta vetää jo tukkia ja vesi kastelee miehen saappaat. Mutta hän seisoo reippaana tukillaan.
Vauhti kiihtyy — sillalla kukaan tuskin hengittää.
Voimakas aalto lyö tukin takapäähän, kevyt tukki heilahtaa sivulle, laskijakin heilahtaa, mutta seisoo pian taas varmana paikallaan.
»Tral-lala-lalla!» Punatakkinen ottaa tukillaan pari tanssiaskelta.
»Ei se poika pelkää!» huudetaan sillalta.
Samassa tukki törmää salakiveen. Kiireisiä juoksuaskeleita… Keksi lyö veteen… Mies kohoaa jälleen suoraksi, tukki kiitää jo eteenpäin kiven ohi.
»Se ei enää ollut leikkiä!»
»Siinä oli kaatuminen lähellä!»
Uusi törmäys, tukin etupää heilahtaa oikealle. »Perkele!» kuuluu koskesta — punainen takki katoaa kuohuihin.
Sillalla ihmiset liikkuvat hätääntyneinä, rannalla istujat nousevat.