Punainen takki nousee kuohuista esiin. Voimakkaasti uiden laskija pääsee rantaan.
Kiroten mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, rientää sitten juoksujalkaa rantaa ylöspäin. Hattu on jäänyt koskeen.
»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta.
»Taitaisi jo karttakin olla tarpeen», joku virkkaa puoliääneen.
»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki lentää rannalle, sininen paita yllään laskija lähtee uudella tukilla kohti koskea.
Tukki kiitää eteenpäin, ohittaa onnellisesti ensimmäisen salaki-ven, vaikka laskija horjuukin hetkisen.
»Ahaa, ahaa! Katsopas vain! Se taitaa lopultakin laskea!»
Tukki kiitää… Toinen kivi lähenee, mies kyykistyy. Ankara törmäys, räsähdys [10], keksi poikki — sininen paita katoaa kuohuihin.
»Niin siinä kävi! Pääseeköhän se nytkin rantaan?»
»Ei pääse, on aivan keskellä virtaa!»
Mutta nyt sininen paita kiitää suoraan kohti sitä paikkaa, jossa miehet ovat rannalla vahdissa… Toinen saa hänestä kiinni keksillään, toinen tarttuu äkkiä häntä niskaan, ja he vetävät hänet maihin. Miehen polvesta juoksee punainen veri.
»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» mies huutaa särkyneellä äänellä.
Sillalla puhellaan, odotetaan. Kalpea tyttö puhuu jotakin vanhahkolle miehelle — hiljaa, mutta kiihkeästi.
»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän, miten toverillenne kävi.»
»Kyllä minä sen näin, mutta minun täytyy nyt laskea!» vastaa nuorukainen äänellä, joka on luja kuin teräs ja saa kummallisella tavalla ihmiset luottamaan häneen.
Olavi lähtee. Hän valitsee laskupuun — pitkähkön, keskipaksun ja syvällä uivan.
»Ihan erilaisen hevosen se valitsi!»
»Erilainen taitaa ajajakin olla!»
Nuorukainen lähenee jo siltaa — sanaa sanomatta, suoraan koskeen katsellen. Sillan luona hän kohottaa silmänsä ja näkee kalpean tytön.
Silmät hymyilevät ja pää nyökkää hiukan kuin tervehdykseksi.
»Onneksi olkoon!» huutavat katsojat.
Tukki kiitää syvällä uiden — laskija seisoo sillä kuin lattialla.
»Näettekö? Kyllä se tiesi, millainen puu kestää koskessa!»
»Mutta mitä se meinaa [11], kun ei aio kiertää kiveä?»
Laskijan vartalo jännittyy, silmä etsii salakiveä, polvet notkistuvat.
Törmäys, hyppy ilmaan — ja nuorukainen putoaa takaisin raskaalle tukilleen — kuin lattialle, ja seisoo kuin lattialla.
»Sillä lailla! Ei ole sellaista nähty!»
Taas eteenpäin. Nuorukainen käyttää voimakkaasti keksiään — ja tukki ohittaa koskematta saman kiven, joka kaatoi sinipaitaisen.
»Laskee kuin poika!»
Vauhti kiihtyy. Taas ylävartalo jännittyy, polvet notkistuvat syvään.
Törmäys kuuluu sillalle saakka, laskija hyppää vielä korkeammalle kuin äsken. Juoksuaskeleita eteenpäin… tanssiaskeleita taaksepäin — taas tukki kiitää keskellä kuohuja.
»Eipä ole ennen nähty sellaista tanssimestaria!»
»Mutta Mällinkallio! Saa nähdä kuinka siinä käy!»
Mällinkallio odottaa siinä, missä koski alkaa kaartua.
Tukki kiitää suoraan kallioseinää kohti. Hyppy oikealle, suoraan kuohuihin. Tukki törmää kallioon, kääntyy törmäyksen vaikutuksesta ulospäin, laskija putoaa suoraan sen selkään ja kiitää eteenpäin.
»On siinä mies!»
»Jo nyt Kohiseva laskettiin!»
Sillalla aletaan hurrata.
Olavi astuu reippain askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. Ensimmäinen, minkä hän näkee, on kalpea, alas katsova tyttö.
Nuorukainen lähestyy. Tytön katse kohoaa ja poskille nousee puna.
Nuorukainen hymyilee ja kohottaa ohi mennessään iloisesti hattuaan.
Sitten joukko jo tervehtii häntä riemuiten.
»Kohisevan laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijoiden kuningas!»
»Taisit jo saada uuden nimenkin», sanoo Falkki. »Koskenlaskijaksi sinut nyt on nimitetty. Ja nyt mennään juomaan ne kahvit. Kyllä ne nyt kannattaa juoda vaikka kahdesti [12]!»
Kun Olavi palasi asunnolleen sinä iltana, häntä odotti Moision aidalle jätetty punainen ruusu.
9. Laulu tulipunaisesta kukasta
»Miksi sinä olet niin surullinen tänä iltana, Olavi?» kysyi tyttö katsellen häntä lämpimästi silmiin.
»Miksi minä olen surullinen?» sanoi nuorukainen kuin itsekseen. »En tiedä sitä oikein itsekään!»
»Jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä kertoisin hänelle.»
»Ja tekisit sen ystävänkin surulliseksi — koska hän ei kuitenkaan ymmärrä.»
»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»
Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä tyttö sanoi. Hän katseli ajatuksissaan eteensä.
»Elämä on niin kummallista», hän sanoi. »Ensin pitää jostakin, ja sitten tuntuu yhtäkkiä kuin se ei olisikaan mitään.»
Tyttö katsoi häneen kysyvästi.
»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on ollut minusta tähän saakka kuin kaunista satua, mutta nyt…»
»Mutta nyt…?»
»Nyt minä en tiedä, onko se oikeastaan mitään. Kylästä kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun…»
»Mutta miksi sinä kuljet sillä lailla?» kysyi tyttö hiljaa, vähän arasti. »Sitä minä olen usein ihmetellyt.»
»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja kuitenkin minun täytyy!»
»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi? Elävätkö vanhempasi vielä — sinä et ole puhunut heistä mitään?»
»Kyllä, kyllä he elävät.»
»Jos olisit heidän luonaan…?»
»Minä en voi, he eivät voi kiinnittää [1]minua.»
»Etkö sinä pidä vanhemmistasi -?»
Nuorukainen oli hetken vaiti.
»Kyllä minä pidän, niin kuin paljosta muustakin. Mutta minua ei kiinnitä mikään!»
Hän tunsi, että hänen sisässään alkoi kuohua jokin, jota hän oli siellä kauan pidättänyt.
»Ja minä toivoisin…» hän jatkoi kiivaasti, mutta keskeytti.
»Mitä sinä toivoisit…?»
»Se koskee sinua, Kyllikki!»
»Sano vain, kyllä minä voin sen kuulla.»
»Minä toivoisin, että me eroaisimme vihamiehinä!»
»Vihamiehinä -?»
»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, niin se olisi parempi.»
»Miksi?»
»Siksi — sanonko minä suoraan?»
»Sitä minä toivoisin.»
»Siksi», sanoi nuorukainen katsoen häntä kylmästi silmiin, »että sinä et ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin ylpeä ja onnellinen, kun voitin sinun ystävyytesi. Mutta minä luulin samalla voittavani jotakin muutakin — ja että se muu olisi lämmintä, suurta ja kokonaista.»