Tyttö ei vastannut heti.
»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» hän kysyi vihdoin.
»En! Minä olisin voinut ja tahtonut olla, mutta sinä olet estänyt. Me olemme nyt olleet toisillemme jotakin emmekä kuitenkaan mitään — minä olen tuskin uskaltanut ottaa sinua kädestä.»
»Mitä muuta sinun sitten olisi pitänyt -?»
»Mitä olisi pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, tai ei mitään!»
Tyttö oli vaiti.
»Saanko minäkin sanoa sinulle jotakin?» hän kysyi sitten hiljaa.
»Sano vain!»
»Omistaa minut kokonaan…? Tänään omistaa ja huomenna lähteä — ja ehkä sitten joskus muistella, että olet kerran minutkin omistanut!»
Nuorukainen ei sanonut mitään.
»Ehkä sinäkään et ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö tyynesti. »Jos sinä olisit ollut sellainen, niin sinä…»
»Mitä sitten?» huusi nuorukainen.
»Niin sinä et… puhuisi minulle niin kuin sinä nyt puhut», vastasi tyttö. »Ja ehkä sinä olet minulle vihainen vain siksi… että sinä et voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse ottaa!»
Nuorukainen katsoi häntä hämmästyneenä.
»Ja ehkä sinä», tyttö jatkoi hyvin hiljaa, »et voi ottaa enempää kuin mitä voit — pitää?»
Nuorukainen katsoi häntä kuin olisi kuullut jotakin uutta, jota täytyi miettiä.
»Sinun pitäisi tietää, minkä vuoksi minä en voi», hän sanoi vihdoin.
»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi. »Sinä et tahdo!»
He katsoivat toisiaan silmää räpäyttämättä.
»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen kiivaasti, tarttuen hänen käteensä, »uskaltaisinko minä…?»
»Jokaisen täytyy itse tietää, mitä uskaltaa… Mutta jos sinä olet varma itsestäsi, niin minä olen kyllä myös varma itsestäni.»
Nuorukainen katsoi tyttöä ihmetellen ja ihaillen.
»Kuinka kummallinen tyttö sinä olet, Kyllikki! Nyt vasta minä alan ymmärtää sinua. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin… Minä tiedän mitä tämä on sinulle maksanut, enkä minä sitä koskaan unohda.»
Mutta sitten hän tuli taas surulliseksi.
»Niin, kyllä minä nyt tiedän sinut», hän sanoi. »Mutta kun minä en tiedä itseäni!»
»Kyllä sinä sen tiedon vielä saat», sanoi tyttö hellästi.
»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa…»
Hän mietti hetkisen.
»Me lähdemme huomenna iltapäivällä. Jos minä sitä ennen saan sen tiedon, niin minä käyn ennen lähtöäni tapaamassa isääsi. Mutta minä käyn aivan viime hetkellä, sillä jos minulle käy siellä niin kuin minä pelkään, niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauemmin.»
Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä [2].
Kylän nuoriso ja joukko vanhempiakin ihmisiä oli kerääntynyt rannalle kosken alapuolelle katsomaan lähtijöitä.
Rannassa, katselijoiden kohdalla, oli yksinäinen tukkija sen vieressä keksi.
»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Hänellä oli vielä asiaa kylään.»
»No sitten saamme nähdä hänet vielä kerran!» »Niinpä niin… Tuolta hän jo tuleekin!» Nuorukainen tuli kuin myrskytuuli rinnettä alas. Eräs tyttö kalpeni. Hän näki askelista, miten asia oli päättynyt. Nuorukainen lähestyi. Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset. Hän astui joukon ohi hattuaan nostaen, mutta ihmisiin katsomatta.
Nuorukainen tarttui keksiinsä, työnsi tukin veteen ja hyppäsi sen selkään. Sitten hän kääntyi ympäri, katsoen rannalla seisovaan joukkoon, etsi ja tapasi kalpeat kasvot. »Hyvästi!» hän huusi hattuaan heilauttaen. »Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa takaisin, Koskenlaskija!» Nuorukainen seisoi yhä rantaan päin kääntyneenä ja meloi hiljaa kauemmas, kasvot yhä valkoisina kuin lumi.
»Ne rahat, jotka vaskesta [3] valetaan [4],
ne annetaän vaivaisille [5].
Tytölleni olisin kelvannut,
vaan en kelvannut vanhemmille!»
»Mitä sille on tapahtunut — ei se ole ikinä tuolla lailla laulanut!» »Ole vaiti ja kuuntele!»
Nuorukainen jatkoi taas, mutta toisella sävelellä:
»Kosken rannalla kotini seisoo
ja vaahto se seinään lyöpi [6].
Maailman koskissa jalkani kastuu,
sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»
Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toisiaan: se laulaa itsestään!
»Eikä se ollut kevätpäivä,
kun minä tänne synnyin,
vaan se oli synkeä syksypäivä,
kun minä kulkija synnyin.
Äitini itki ja kukkia katsoi,
kun mua kuopusta [7]kantoi.
Tulipunakukkaa äitini katsoi,
kun mulle rintaa antoi [8].»
Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi yhä hiljalleen. Rannalla kaikki odottivat liikahtamatta.
»Se kukka mun tielläni punotti [9],
se oli niin kaunis ja suuri.
Sen riemuin rintaani painalsin1
vaan siin' oli murheen juuri.
Sen kukan tähden kotoa läksin [11]
ja isä se polki jalkaa,
ja äiti itki ikkunan luona:
nyt sinun surusi alkaa!»
Joku tyttö kuivasi kyyneleen silmästään. Kukaan kuulijoista ei jäänyt kylmäksi.
»Se on se tulipunakukka,
tulipuna-, tulipunakukka!
Sinä sen kukan kyllä tunnet,
sinä tyttö, tyttö-rukka!»
Hän heilautti hattuaan ja kääntyi joelle päin, alkaen nopeasti soutaa Rannalla hatut heiluivat vielä kauan, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen.
1 vkiinnittää pitää paikallaan
2 tehdä lähtöä olla lähdössä, valmistautua lähtemään
3 vaski kupari
4 valetaan inf. valaa
5 vaivainen vanh. köyhä
6 lyöpi vanh. lyö
7 kuopus nuorin lapsi
8 antaa lapselle rintaa imettää lasta
9 punotti punoitti
10senriemuin rintaani painalsin painoin sen riemuiten rintaani vasten
11 läksin lähdin
10. Tuhlaajapoika [1]
Matkamies kulki maantietä pitkin.