Matkamies saapui mäelle, josta tie laskeutui laaksoon. Siinä hän pysähtyi.
Hänen edessään oli pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät, keskellä peltoja, niittyjä ja taloja, pieni joki ja silta, koski ja sen molemmilla rannoilla mylly. Kaikki toi mieleen muistoja ja tapahtumia, jotka olivat unohtuneet aikoja sitten.
Kaikki näytti olevan niin kuin ennenkin. Myllyt katselivat toisiaan kumpikin rannaltaan, kuten ne aina olivat katselleet.
Mutta ne eivät olleetkaan entiset puusta rakennetut myllyt, vaan uudet, komeat, kiviseinäiset.
Oliko mikään muukaan enää samoin kuin ennen, vaikka se ulospäin näytti samalta? Mitä kaikkea olikaan voinut tapahtua tuossa pienessä kylässä näiden vuosien aikana?
Matkamies kävi levottomaksi. Hitaasti hän lähti laskeutumaan laaksoon, ja mitä lähemmäs kylää hän tuli, sitä levottomammaksi hän tunsi itsensä.
Tie kaartui. Mutkan takaa kilisi kello ja näkyi joukko ruohoa syöviä lampaita, ja niiden kohdalla istui aidalla lammaspoika [2].
Matkamiehen mieli ilostui — ainakin lampaat ja lammaspoika olivat kuten ennenkin.
»No päivää!» hän tervehti poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia sinä olet?»
»Minä olen sen Tiinan poika», kuului aidalta reipas vastaus.
»Vai niin, vai niin. No, mitäs tänne teidän kylään kuuluu? Katsos, minäkin olen liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen näitä paikkoja», puheli matkamies, istuutuen tienvierelle.
»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että Mattilan hevonen sai näyttelyssä ensimmäisen palkinnon?»
»En ole!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimmäisen? Entäs muuta?»
»Niin, mitäs sitä onkaan… Niin, Tiensuun Maija on mennyt naimisiin, ja niille laitetaan nyt taloa — tuonne kalliolle, näettekös?»
»Kyllähän minä näen. Kaunis talo näyttää tulevankin…»
»Niin, ja Niemelläkin oli häät, sen Annikin. Se meni nyt vasta naimisiin — vaikka kyllä siellä on käynyt paljon kosijoita, joka vuosi…»
»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui kuin joku olisi iskenyt häntä rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.
»Entäs Koskelassa?» hän kysyi.
»Koskelassako? Siellä kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja…»
»Kuoli -'?» Niin kuin olisi vielä kovemmin isketty rintaan.
»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja arkku oli ihan täynnä hopeatähtiä — niin kuin taivas… Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään [3] matkamiehen kasvoja.
»Oli…»
»Ja emännänkin asiat ovat huonosti», innostui poika jatkamaan. »Kuolemantaudissa sekin makaa. Niin ettei siellä nyt ole isäntää eikä emäntää. ..»
Matkamies halusi nousta, mutta ei voinut.
»Sanovat että Koskelan poika on jossain poissa, se josta olisi pitänyt tulla isäntä… eikä ole tullut kotiin.»
Matkamies nousija lähti eteenpäin.
»Hyvästi nyt vain, poika!»
»Hyvästi!» Ja hämmästynyt lammaspoika jäi katselemaan miten vieras hitaasti ja raskain askelin jatkoi kulkuaan.
Vanhan naisen silmät alkoivat loistaa kuin hän olisi nähnyt ihmeen. Hän kohotti päätään, suu avautui ja huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut — vain laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka seisoi ovella.
Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen viereen. Ja vanha nainen ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja katsoivat toisiaan silmiin, voimatta sanoa sanaakaan.
»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha nainen. »Minä tiesin, että sinä kerran tulisit…»
Sitten hänen silmiinsä kohosi kysymys.
»No, poikani…?» hän sanoi hiljaa.
Mutta poika ei voinut vastata.
»Katsotko minua silmiin, Olavi?»
Ja se, joka istui vuoteen vieressä, nosti suuret, tummat silmänsä, joissa kuvastui väsymys ja tuska — nosti, mutta laski ne taas pian.
Hymy katosi vanhuksen kasvoilta. Hän katseli pitkään ja tutki-vasti — terävää leukaa, laihoja poskia, väsyneitä silmänaluksia [4].. kaikkea.
»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», hän sanoi hetken kuluttua — ei niin kuin pojalle, vaan niin kuin keskustellen jonkun kolmannen kanssa. »Ja kun hän oli tuhlannut kaiken tavaransa, niin hän sanoi: minä nousen ja…[5]»
Ääni katkesi.
Silloin Olavin sisässä tuntui sulavan se jäinen kylmyys, joka siihen saakka oli pitänyt häntä pystyssä. Hän putosi polvilleen vuoteen viereen ja painoi itkien kasvonsa sairaan peitteeseen.
1 tuhlaajapoika Uudessa testamentissa poika, joka tuhlasi kaiken omaisuutensa ja palasi kotiin pyytämään isältään anteeksi (Luukkaan evankeliumi 15:11-32)
2 lammaspoika lammaspaimen
3 ihmeissään ihmetellen
4 silmänalus silmän alla oleva alue
5 minä nousen ja… tuhlaajapojan sanat raamatusta («minä nousen ja menen isäni luo»)
11. Oma tupa
Hautajaiset olivat ohitse.
Veljekset istuivat vakavina ja vähäpuheisina kamarin ikkunan luona.
»Ja sinä otat nyt talon ja rupeat isännäksi, ja hankit tietysti emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niin kuin sitä on meidän suvussamme hoidettu polvesta polveen», sanoi Olavi.
»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi vanhempi veli.
»Sitä mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä.»
»Mutta sinuahan siihen on aina ajateltu. Kyllähän minä osaan tehdä työtä, mutta johtaminen…»
»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti.
»Hm» sanoi vanhempi veli ja jäi hetkeksi miettimään. »Mitäs sinä sitten itsestäsi meinaat?»
»Jäädä tänne itsekin ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä — ja ehkä raivaamaan omia peltojakin.»
»Mökkiä…?» ihmetteli vanhempi veli.
»Niin. Katsopas veljeni… Jokaisella on oma tiensä elämässä, ja minusta on nyt.tullut sellainen, että minä en osaa elää ennen rakennetussa paikassa. Minun täytyy aloittaa kaikki alusta ja rakentaa itse — ja jos minä pystyn aloittamaan ja rakentamaan, niin minä pystyn elämäänkin.»
Veli katseli häntä hämmästynein silmin, niin kuin olisi kuullut vierasta kieltä.
»Hm. — En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkään», hän sanoi hetken kuluttua. »Tiedän vain, että on tehtävä niin kuin sinä sanot. Jos sinä uskot, että minä pystyn hoitamaan Koskelaa… Mutta minkä hinnan talosta sovimme?»
»Ei mitään hintaa! Minä pyydän itselleni vain Isonsuon ja sen viereisen metsän.»
»Vai niin sinä olet ajatellut! Isostasuosta tulee hyvää peltoa, olen minä sitä katsellut, mutta kyllä siihen tarvitaan paljon työtä. Talon hevosia saat tietysti avuksi.»
»Sovitaan sitten sillä lailla.»