Olavi kääntyi maantieltä pienelle metsätielle, kirves olallaan [1].
Oli syysaamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raikas ja kevyt, että se ikään kuin kohotti ihmisen ilmaan.
»Tästä päivästä se kaikki riippuu», Olavi ajatteli. »Se on kuin koe. Jos sen kestän, niin tieni on selvä. Mutta jos minun vaellus-vuoteni ovat vieneet minulta voiman ja tarmon, niin silloin minä en todellakaan tiedä, minne mennä.»
Hänen määräpaikkansa oli mäenrinne, jossa kasvoi pitkiä, komeita kuusia ja mäntyjä. Hän heitti takkinsa maahan, katsomatta mihin, ja hatun samaa tietä. Vilkaisi kerran ylös puuhun, kirves kohosi ja iski puun kylkeen — hänen ensimmäisen tervehdyksensä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden kuluttua.
Ja kaiku vastasi — kolminkertainen kaiku.
Olavista tuntui kuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta, joka vain kiihtyi siirtyessään hänestä ulos kirveeniskuina. Hän päätti katkaista oksan aina yhdellä lyönnillä, olipa se suuri tai pieni. Ja katkaisi, ja innostui yhä enemmän, iski kaikkien niiden vuosien edestä [2], joina ei ollut kirvestä heiluttanut.
Kun päivällisaika tuli, oli hänen ympärillään jo kokonainen pieni aukeama täynnä hirsiä.
»Tuota minä ajattelen talon alushirreksi… Pitäisi siitä tulla! Tuo lyhyt puu kelpaa [3] ikkunoiden väliin… Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat…»
Taas alkoi kirves heilua. Ja siinä päivä kului iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan hämmästyi, kun huomasi, että alkoi tulla hämärä.
Hän laski kaatamansa puut — niitä oli nelisenkymmentä [4] — ja hymyili.
»Kyllä minä ainakin huomenna tulen», ajatteli Olavi reippain mielin.
»Ja jos sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», vastasi metsä.
1 olallaan nom. olka olkapää
2 (kaikkien niiden vuosien) edestä asemesta, sijasta; korvaukseksi kaikista niistä vuosista
3 kelpaa inf. kelvata
4 nelisenkymmentä noin 40
12. Yhtyviä polkuja
Kyllikki!
Sinä varmaan hämmästyt saadessasi minulta kirjeen näin monen vuoden kuluttua. En edes tiedä, oletko vielä entinen Kyllikki vai mahdollisesti jo joku Se-ja-Se, jota en tunne. Olen ollut liian ylpeä tiedustellakseni Sinusta keneltäkään muulta kuin itseltäsi.
Ja sitten asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan irti, en vaikka olisin kuinka tahtonut. Olen koettanut unohtaa Sinut, mutta Sinä olet kulkenut mukanani kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina kuvasi on ollut lakkaamatta silmieni edessä.
Minä olen nyt laskenut koskeni ja kulkenut kulkuni [1] ja asettunut asumaan kotikylääni. Olin väsynyt ja rikkinäinen, kun palasin kotiin — nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet hautaan. En ole paljoa parempi nytkään, mutta jonkin verran sentään. Tunnen toivoa sisässäni, ja se on jotain sekin!
Rakennan parhaillaan itselleni mökkiä, ja minulla on muitakin suunnitelmia. Yhtä kuitenkin kaipaan [2], päivä päivältä yhä enemmän — ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa, johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria jakamaan onnea, vaan kärsimään ja tekemään työtä kanssani.
Siksi kysyn: jos kätesi on vapaa, uskaltaisitko vielä ojentaa sen minulle? Uskaltaisiko Moision tytär lähteä mökkiläisen vaimoksi? Muuta en voi enkä tahdo Sinulle tarjota. Jos sen uskallat, silloin minäkin luulisin uskaltavani mitä tahansa.
Vieläkö isäsi elää? Ja onko hän yhä samaa mieltä kuin ennenkin? Mutta sehän ei merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla saa olla vaikka kymmenen isää!
Kuulemiin, Kyllikki! Tiedät että odotan kirjettäsi jännittyneenä — sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän, että miten asiat muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.
Olavi.
Olavi!
Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa.
Olet ylpeä kuten ennenkin, vaikkakin vähän toisella tavalla.
Kyllä minä uskallan! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää ajatella, sillä minä olen kerran ajatellut täinän asian ja cehnyt päätökseni ja minä pysyn sille uskollisena. En häpeä kertoa Sinulle, etten ole Sinusta aivan niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut askeleitasi siihen saakka kunnes lähdit kotiisi. Sanon tämän Sinulle siksi, että tietäisit, että olen täysin selvillä siitä, mikä minua Sinun kanssasi odottaa.
Olen näinä vuosina usein ajatellut, onko minun elämälläni mitään tarkoitusta ja miksi kohtalo kerran niin kummallisesti toi meidät yhteen. Ja olen tullut siihen tulokseen, että jos minun elämälläni on jokin tarkoitus, sen täytyy liittyä Sinuun ja että Sinä tulet vielä luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä tulit, ja tulit huulillasi juuri se sana, jota minä olen monta vuotta odottanut: että minä olisin Sinulle tarpeellinen! Sen kuullessani en enää epäile, vaan vastaan: olen valmis!
Sinun
Kyllikkisi.
Jk. [3] Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin ajatukseni.
1 olen kulkenut kulkuni olen kulkenut kylliksi, olen lopettanut kulkemisen
2 kaipaan inf. kaivata olla vailla, tarvita
3 Jk. (= jälkikirjoitus} P.S.
13. Kosinta
Olavi astui Moision portaita ylös.
Hän tunsi itsensä jännittyneeksi, mutta samalla niin voimakkaaksi, että voisi ottaa vastaan mitä tahansa.
Hän avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli kaksi ihmistä, ankaran näköinen vanha mies ja nuori nainen.
»Päivää!» tervehti Olavi kunniottavasti.
Kukaan ei vastannut.
»Päivää!» kuului vihdoin lyhyesti ja kuivasti. Ja sitten tuli kuin kirveellä iskien:
»Kun me erosimme, niin minä pyysin, ettette enää ikinä ilmestyisi minun silmieni eteen — onko teillä jotakin asiaa?»
»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä anteeksi ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»
»Tukkijätkä [1] !» Ukon ääni vapisi vihasta. »Ulos!»
Olavi puri huultaan, katsoi ukkoon ja puhui:
»Te ajoitte minut kerran ulos ja minä menin, mutta nyt en astu askeltakaan, ennen kuin asiamme on selvä! Ja kun minä menen, minä en mene yksin, vaan vaadin mukaani, mitä minulle kuuluu!»
Ukon kädet olivat puristuneet nyrkkiin, hän lähti kiivain askelin Olavia kohti.
»Isä!» Kalpea tyttö astui nopeasti eteenpäin, rientääkseen noiden kahden väliin. »Isä… minä — minä kuulun hänelle!»
Isä pysähtyi, kääntyi ja katsoi tyttäreensä.
»Sinä -?» hän huudahti hämmästyneenä ja ivallisesti. »Vai kuulut sinä hänelle? Ehkä olet juuri häntä odottanut nämä vuodet, jolloin minä en ole saanut sinua ottamaan ketään toista?»
»Niin olen», kuului rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt ruveta hänen vaimokseen.»
Ukko astui pari kiivasta askelta tyttöön päin: