»Vai olet sinä päättänyt -?»
»Niin minä olen ajatellut — ja toivoisin, että isä ei olisi sitä vastaan.»
»Vaan jospa minäkin olisin jotakin päättänyt!» Ukko seisoi suorana kuin vanha kuusi keskellä lattiaa. »Ja nyt voitte kuulla minun päätökseni:
Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle!»
Kyllikin pää painui alas kuin raskaasta iskusta. Mutta sitten se nousi jälleen, hitaasti ja ylpeästi, ja Olavi huomasi että noilla kahdella oli sinä hetkenä sama asento, sama suora, ylpeä ryhti ja kasvoilla sama päättäväisyys.
»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta menee tukkijätkälle!»
Ukon pää kohosi vieläkin ylemmäs.
»Niin hän menee tukkijätkän lutkana [2], mutta ei minun tyttärenäni! Valitse siis! Ja jos sinä päätät mennä, niin sinä lähdet tällä minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon tulitkin — ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»
Se tuli niin äkkiä, että molemmat nuoret seisoivat paikallaan hämmästyneinä ja neuvottomina.
»Täytyykö minun näin valita?» tyttö kysyi kalpeana, rukoilevalla äänellä.
»Täytyy!»
Tyttö punastui ja kalpeni taas ja seisoi liikkumattomana, kuin hengittämättä.
»Kyllikki!» sanoi Olavi. »Minä en haluaisi isän ja tyttären eroavan vihassa, mutta jos päätät tulla minun mukaani, niin» — hän riisui takin yltään — »niin tässä on aluksi sen verran vaatetta, ettei sinun tarvitse alasti lähteä maantielle.»
Tyttö tuijotti yhä lattiaan. Ukko katseli heitä ivan ilme kasvoillaan.
Sitten tytön pää kohosi hiljaa ja hän ikään kuin kasvoi ympäristöään korkeammaksi. Kädet nousivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat — ennen kuin katsojat ymmärsivät mitä tapahtui, pusero oli heitetty sängylle.
Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.
Tyttö seisoi rauhallisesti paikallaan — ja hame meni samaa tietä kuin puserokin.
Ukon kasvot kävivät harmaiksi.
»Lopeta jo!» hänen äänensä kuului kuin maan alta.
Tyttö katsoi isäänsä kysyvin silmin.
»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niin kuin se joka ei tiedä mitä sanoo. »Kai sinä pystyt vaimosi elättämään, kun pystyt hänet väkisin [3] ottamaankin!»
Nuoret seisoivat yhä paikallaan hämmästyneinä, liikkumattomina.
»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy istumaan!»
Kyllikki tunsi itsensä äkkiä niin ujoksi kuin hän olisi seisonut alasti suuren miesjoukon edessä. Hän otti hameensa ja puseronsa ja juoksi kiireesti kamariin.
Vanha Moisio vaipui peräpenkille ja tuijotti ulos.
Pitkä hiljaisuus. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen kasvonsa olivat vakavat, miltei juhlalliset, kun hän katsoi suoraan Olaviin.
»Kun meistä nyt näyttää tulevan sukulaisia», hän aloitti, »niin minä toivoisin, että meidän välimme [4] olisivat selvät. Minun suvussani on tapana sanoa sana tai antaa isku ajallaan, mutta sitten ei vanhoja asioita enää muistella.»
»Se on hyvä tapa», sanoi Olavi.
Taas oltiin vähän aikaa puhumatta.
»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä olisi kai yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko. »Haluaisin tietää, miten olet aikonut järjestää elämäsi. Aiotko kiertää maailmaa vielä naimisiin mentyäsikin?»
»En, olen jo jättänyt sen ja jäänyt asumaan kotikylääni, jossa rakennan itselleni mökkiä», vastasi Olavi.
»Hm, vai niin. — Muuten, kun asiat nyt ovat niin kuin ovat, niin olisihan tässä teille talo. Sillä niin kuin kai tiedät, minulla ei ole poikaa, ja itse alan käydä jo vanhaksi.»
Olavi katsoi vanhaa Moisiota silmiin.
»Nyt minä ymmärrän mitä te tarkoititte sillä ettei teidän suvussanne ole tapana muistella vanhoja», hän sanoi. »Ja minä kiitän teitä hyvyydestänne. Mutta asia on niin, että minä en voi asua toisten taloissa, minun täytyy itse rakentaa mökkini ja itse raivata peltoni. Minulla olisi ollut talo siellä kotonakin, mutta en minä voinut siihen ruveta.»
»Talo…?» huudahti ukko. »Mistäs sinä sitten olet oikein kotoisin?»
»Hirvijoen Kylänpäästä — jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.
»Olen nuorempana käynytkin siellä päin», puheli ukko. »Ja mistä sieltä?»
»Koskelasta.»
»Koskelasta! Isosta-Koskelastako -?»
»Onhan se aika iso.»
Ukko katsoi häntä pitkään:
»Ja miksi sinä et voinut kertoa tätä jo silloin, kun kävit meillä ensi kertaa? Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»
»Siksi», vastasi Olavi ja puna nousi hänen poskilleen, »etten minä ole koskaan aikonut ottaa vaimoa Koskelan nimellä ja Koskelan taloon, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»
»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa. »Vai sillä tavalla.»
1 tukkijätkä tukkilainen
2 lutka huora, portto
3 väkisin vastoin tahtoa
4 (ihmisten) välit (ihmisten väliset) suhteet
14. Katkennut kieli
Moision talo loisti mustaan syysiltaan. Jokaisesta ikkunasta tuli voimakas punakeltainen valo, niin kuin rakennuksen sisus olisi ollut tulessa, ja ulkona keinuivat punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot pihatien molemmin puolin.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa. Sitten oli syöty ja juotu ja tanssittu — ja yhä tanssittiin, puoliyön jo lähestyessä.
Sulhanen oli komea, morsian kaunis — ei ollut ennen nähty niin komeaa paria, sen tiesi jokainen.
Sulhanen oli onnellinen — tietystikin, sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian oli onnellinen — kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen jälkeen! Sillä jokainen tiesi, että hän oli odottanut, tunsi tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta joen rannalla. Nämä kertomukset kiersivät miehestä mieheen ulkona pihalla ja itse häähuoneessakin, tuoden kaikkialle seikkailun ja sadun kimmellystä.
Tanssi taukosi [1] hetkeksi. Tarjoilijat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit kilisivät, iloinen puheen sorina täytti huoneet ja hääilo ihmisten silmät.
Taas kuului viulun ääni, ja ihmiset alkoivat palata tanssimaan. Viimeisenä kulki sulhanen. Ja silloin hänen edessään seisoi äkkiä nuorehko, hyvin pukeutunut mies, joka puhutteli häntä juopuneen paksulla äänellä:
»Olisi pari sanaa sulhaselle — jos olisi aikaa kuulla?»
»Miksikäs ei… en edes tunnekaan?» vastasi Olavi.
»Kyllähän me tuttuja ollaan» — paksussa äänessä oli jotakin myrkyllistä — »enemmänkin kuin tuttuja, vaikkei meitä ole esitelty toisillemme.»
Mies astui askeleen Olavia kohti:
»Sinä vietät tänä iltana häitäsi — minä tulin onnittelemaan. Kun sinä olet vienyt niin monen tytön sydämen ja muuttanut mustaksi niin monen pojan mielen, niin sinun olisi ehkä hyvä tietää…»
»Mitä -?» huusi Olavi.