»Kun sinä olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun olisi ehkä tänä iltana hyvä tietää, että… että luulet ko sinä itse saaneesi valkoisen karitsan?»
Mies näki kuinka Olavin kasvot tummenivat, kuinka hän vapisi kuin kirveellä isketty puu. Ja mies iski lisää:
»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!» hän kumarsi ivallisesti. »Minulla onkin suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla osallisia samassa…»
Perkele!» Olavi syöksyi raivokkaasti eteenpäin, tarttui mieheen kaksin käsin ja nosti tämän suorana ilmaan. »Siunaa itsesi [2], mies!»
Mies meni aivan kalpeaksi. »Minä taidan olla ju-juovuksissa.. enkä tiedä mi-mi-mi…» kuului valkoisten huulien välistä.
»Kiitä onneasi, että niin on — muuten…!» Olavi pudotti miehen lattiaan. »Ulos!»
Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, horjui sanaakaan sanomatta ulos.
Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttilöiden valot tanssivat hänen silmissään.
Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta! Se oli niin selvää, ettei hän hetkeäkään epäillyt miehen puhetta. Kohtalo, jota hän oli pelännyt, oli iskenyt ja tuhonnut kaiken yhdessä hetkessä.
Viulu alkoi soida tavallista äänekkäämmin — tuvassa aloitettiin uutta tanssia. Olavista tuntui kuin viulu olisi nauranut pilkkanau-rua, niin kuin kaikki nuo ihmiset olisivat hyppineet nauraen hänen häpeäänsä.
»Ei, tästä helvetistä pitää tulla loppu, ja heti!» hän huudahti, syöksyen ulos kamarista.
Hymyilevät silmät olivat Olavia vastassa, kun hän astui tupaan. Sulhaselle tehtiin tilaa, kun hän riensi huoneen perälle — viulunsoittajan luo.
»Myytkö viulusi?» hän kuiskasi soittajan korvaan.
»Enpä tiedä — en haluaisi», vastasi soittaja.
»Myytkö viulusi? Sitä tarvittaisiin!»
»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!»
»Hyvä! Ostaja tulee pian. — Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niin kuin se, joka hyväilee rakastettuaan viimeisen kerran!»
Soittaja nyökkäsi.
Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja aloitti samalla niin villin polkan, että tanssijat jäivät hämmästyneinä katsomaan.
Mutta Olavi kiisi lattialla tyttönsä kanssa — sellaista tanssia ei ollut koskaan nähty. Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taas. Ei saattanut heitä paikoilleen, vaan heitti kevyesti luotaan ja kumarsi uudelle, samassa hurjassa vauhdissa tanssia jatkaen.
»Mitähän se tarkoittaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.
»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt — viimeisen kerran poikamiehenä!»
»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa tanssia. Olisihan ollut ihme, ellei häissä olisi ollut jotain kummallista, kuten kaikessa muussakin.
Olavi heitti taaskin toverinsa syrjään ja kumarsi sitten syvään ja kohteliaasti Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä ja levottomana, tietämättä mitä ajatella.
Soittaja, joka näki kenet Olavi nyt otti, soitti tulisemmin kuin koskaan, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri.
Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti ohi tanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi kappaleiksi [3] pöydän kulmaan.
Hääväki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he seisoivat rinnakkain huoneen perällä, ikään kuin tuo kaikki olisi kuulunut tanssin loppuaskeliin.
»Anteeksi, jos tuntuu oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. »Ymmärrättehän, ettei sillä viululla, jolla minut on soitettu ukkomieheksi [4], enää koskaan soiteta. Hyvää yötä!»
Joukosta kuului ihastuksen huudahduksia. Sellainen lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei olisi sellaista keksinytkään!
Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: niin sen pitää ollakin! On minun tyttäreni yhden viulun arvoinen!
Morsian yksin seisoi kalpeana — niin kuin taas olisi ollut kesäinen sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut joen rannalla ja nähnyt kuinka rinnettä alas riensi mies, jonka kasvoilla paloi vihan tuli.
1 taukosi inf. tauota lakata
2 siunaa itsesi rukoile (viimeinen rukouksesi)
3 iskeytyi kappaleiksi särkyi iskusta kappaleiksi
4 ukkomies naimisissa oleva mies
15. Morsiuskamari
Olavi astui edestakaisin morsiuskamarissa kiivain askelin.
Kyllikki oli seisonut paikallaan hiljaa ja kalpeana. Nyt hän lähestyi hitaasti.
»Olavi», hän sanoi äänessään tuskaa ja hellyyttä. »Mitä tämä oikein merkitsee, rakas…?»
»Rakas!» Olavin äänessä oli katkeraa ivaa. »Pysy kauempana!» Hän työnsi tytön kiivaasti luotaan.
Kyllikki astui uudelleen pari askelta Olavia kohti, pää pystyssä.
»Mitä tämä merkitsee, Olavi?» hän kysyi toisen kerran.
Olavin veri kuohui: että syyllinen uskalsi seisoa tuolla lailla ja katsoa häntä suoraan silmiin! Samassa hänen katseensa osui mor-siuskruunuun, tuohon puhtauden vertauskuvaan [1].
»Sitä», hän huusi raivokkaasti, »että sinä kannat vääriä koristeita!»
Hän tarttui kruunuun ja heitti sen lattialle: »Valehtelija, valehtelija!»
»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi Kyllikki taas, niin muuttuneella äänellä, että hän pelästyi sitä itsekin.
»Kyllä, jumalauta [2]! Jos minulla olisi revolveri, niin vastaisin sinulle niin ettet enää ikinä kyselisi!»
Kyllikistä tuntui kuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan. Hän tunsi seisovansa jonkin suuren ja hirveän edessä, josta riippui koko heidän tulevaisuutensa — yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, johon hän ensiksi ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri nousi hänen päähänsä…
Uskaltaisiko tuo mies? Oliko hänen vihansa suurempi kuin hänen rakkautensa?
Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt tai ei koskaan! Hän astui pöydän luo, avasi laatikon, otti sieltä jotakin ja laski sen pöydälle, tyynesti, vaikka sydän löi niin että jyskytti.
Pöydällä oli vanhanaikainen, iso revolveri.
»Siinä on se jota halusit — ja minä odotan vastausta.»
Ratkaiseva hetki oli tullut.
Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen tyttöön. Hän oli näh nyt hänet kerran ennenkin samanlaisena — silloin vanhan Moision edessä. Tuo muisto iski häneen kuin kauhea tuska. Epätoivoisena hän syöksyi Kyllikin eteen:
»Mitä sinä tarkoitat — tahdotko tehdä minut hulluksi? Sinä pyydät vastausta. Minä annan sen sinulle. Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet turmellut minun hääiltani — sinä et ole puhdas, vaan sinä… Tunnetko sinä sen miehen, jolla oli tänä iltana punainen nauha kaulassaan?
Valehtele nytkin, jos uskallat!»
»Tunnen — hyvinkin.»
»Tietysti, kuinkas muuten…!» Olavi nauroi kamalaa naurua. »Se mies tuli eteeni minun hääiltanani ja sanoi…»