»Mitä hän sanoi?»
»Sitä minkä sinä itsekin tiedät — että sinä olet ollut hänen vaimonsa, vaikka vihkimättä!»
Kyllikki tunsi joka jäsenensä vapisevan. Hän tunsi vihaavansa Olavia — koko miessukua [3], jotka puhuivat omasta hääillastaan ja omasta onnestaan ja vaativat puhtautta — muilta, mutta ei itseltään! Hän tunsi, että heidän kahden täytyi nyt iskeä yhteen — rikkoa kaikki, jos he halusivat jotakin rakentaa.
»Entä sitten?» hän kysyi kylmällä ja kirkkaalla äänellä.
»Entä sitten -?» huusi Olavi.
»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmoitettu useampia?»
»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut — nyt, tällä hetkellä!»
»Tapa!» Hän katsoi suoraan Olaviin ja jatkoi kylmällä, varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on ollut?»
Olavi huusi kuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan.
»Minä tapan sinut ja minä tapan itseni… Miksi minun pitää kärsiä tätä helvettiä…!»
Kyllikki seisoi paikallaan, antaen toisen raivota. Vihdoin hän meni hiljaa Olavin luo.
»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» hän kysyi. »Sinä kuuntelet juopuneen valheita sen sijaan että kysyisit minulta itseltäni, tai edes selittäisit, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo mies antoi sinun hääiltanasi maistaa samaa myrkkyä, jota sinä varmaan olet valmistanut monelle muulle. Hän on nuo-ruudentoverini, erään suuren talon poika, ja minä olin lapsesta saakka ikään kuin luvattu hänelle. Hän piti minua morsiamenaan ja yritti joskus hyväilläkin, kun olin vielä niin nuori, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki, vaikka hän on koettanut saada sinua uskomaan muuta.»
»Onko se totta, Kyllikki?» huudahti Olavi.
»On. Minä olen kyllä puhdas, mutta sinä — onko sinulla oikeus vaatia puhtautta?»
»Onko minulla oikeus…?»
»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut niin kuin sinä luulit! Ja sinä tiesit sen itse, siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa. Sinä sanoit että minä olen turmellut sinun hääyösi. Eikö sinulla ole jo ollut hääyösi…? Mutta minun hääyöni — sitä ei ole ollut eikä sitä tule koskaan!»
Hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
Olavi vaipui polvilleen hänen eteensä.
»Kyllikki…»
»Kyllikki, mikset sinä vastaa? Jos sinä et voi antaa minulle anteeksi, niin minä tapan itseni!»
Mutta Kyllikki ei vastannut. Hän vain kumartui, tarttui Olavin käsiin kohottaen hänet ylös ja puristi hänet sitten lujasti itseään vasten. Lämmin aalto nousi Olavin rintaan ja hän kiersi käsivartensa lujasti Kyllikin ympärille. He olivat siinä pitkän aikaa liikkumatta, sanomatta sanaakaan, rauhoittuen vähitellen kuin itkusta väsyneet lapset.
»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin. »Kun sinä pyysit minua vaimoksesi, niin sanoit, ettet pyydä minua jakamaan kanssasi onnea, vaan kärsimään.»
»Mutta minä toivoin kuitenkin onnea!»
»Mutta se tarkoitti juuri tätä iltaa — tämä on meidän ensimmäinen kärsimyksemme.»
»Johon särkyi kaikki… kaikki!»
»Ei kaikki… meidän hääyömme onni vain. Kaikki muu on jäljellä.»
»Onko se totta, Kyllikki? Voitko sinä unohtaa sen mitä…?»
»Ei sanaakaan enää», keskeytti Kyllikki. »Ei nyt eikä koskaan! Minä olen sen jo unohtanut.»
»Kaikkiko?»
»Kaikki — sinun tähtesi kaikki, Olavi!»
Olavi sulki hänet onnellisena ja kiitollisena syliinsä.
1 vertauskuva symboli
2 jumalauta (melko vahva) voimasana
3 koko miessuku kaikki miehet
16. Muuan [1] kotiintulo
Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili muuten viileään säähän.
Olavi ei voinut tänään pysyä hetkeäkään paikallaan.
Hän riensi kamariin, loi ympärilleen tutkivan katseen, vilkaisi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:
»Kyllä täällä nyt alkaa olla sopivan lämmintä!»
Sitten taas tupaan. Hän nosti kahvipannun tulelta, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:
»Se on hyvää!»
Pisti sitten kätensä taskuihin ja alkoi astua edestakaisin huoneessa:
»Mitähän hän ajattelee, kun minä en olekaan asemalla vastassa? No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää… Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä…»
Hän vilkaisi levottomasti kelloon:
»Ei, kyllä ne varmaan ovat jo ainakin Simolan kohdalla… Kunhan vain eivät aja liian kovaa! No, Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen…»
Olo alkoi tuntua yhä kummallisemmalta. Hän käveli ja käveli, katsoi ikkunasta ulos eikä tietänyt miten olla.
»Nyt! Kymmenen minuutin päästä he ovat täällä!»
Hän riensi uunin luoja teki tulen takkaan.
Sitten hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen — oman tekemänsä. Kaikki oli kunnossa: valkoinen lakana, punakukkainen peite ja pehmeä lumivalkoinen tyyny.
»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen. »Siihen minä hänet heti kannan, ja me itse istumme tässä vieressä.»
Tien käänteestä, puiden takaa, ilmestyi vihdoin esiin ruskea hevosen pää. Olavi riensi kuin tuuli portaita alas.
»Tervetuloa!» hän huusi jo kaukaa.
Ja katseli Kyllikkiä — ja sitä, mitä hän piti sylissään.
»Anna minulle, anna minulle!»
Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun käärön.
Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.
Ajomies hymyili, Kyllikki hymyili, mutta Olavi ei huomannut heidän hymyään, hän riensi jo kääröineen rakennusta kohti. Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi ja veti toisella kädellään syrjään päällimmäistä peitettä. Sieltä katsoivat pienet punertavat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta silmää.
Olavin täytti sellainen ilo, että hänen täytyi puristaa käärö rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut.
Kyllikki katseli hänen puuhiaan säteilevin silmin.
Kun hän sitten astui jäljessä sisään, hän jäi iloisesti yllättyneenä ovelle seisomaan. Takkatuli, pieni vuode, pöydässä oleva kahvi — hän näki ne kaikki yhdellä silmäyksellä.
Mutta Olavi seisoi kumartuneena vuoteen yli:
»Saahan näitä avata?»
»Saa, saa!» nauroi Kyllikki ruveten riisumaan päällysvaatteitaan.
Olavi oli saanut pienokaisen ulos peitteistään. Hän kohotti sen pieniä käsivarsia, käänsi sitä, katseli kauan sen kasvoja, nosti ilmaan, suuteli kevyesti otsalle.
»Sellainen poika — sellainen poika, Kyllikki!»
Hän kääntyi ympäri.
»Hyvänen aika [2], Kyllikki, sielläkö sinä seisot…? Millainen hupsu minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki, tuhannesti tervetuloa!»