Äkkiä Wallander näki, että hän ei ollut rannalla yksin.
Häntä vastaan asteli vanha mies.
Miehen vierellä kulki iso musta koira.
Mies nosti hattua ja tervehti Wallanderia.
— Kevät on myöhässä tänä vuonna, mies sanoi.
— Niin on, mutta kyllä se pian tulee, Wallander vastasi.
Hän kumartui taputtamaan koiraa.
— Te varmaan käytte rannalla joka päivä, Wallander sanoi.
— Kyllä. Olen asunut täällä siitä asti, kun jäin eläkkeelle. — Asun tuossa talossa vähän matkan päässä, mies sanoi ja osoitti rannan taloja.
Wallander nyökkäsi. Hän sanoi:
— Olen Ystadin poliisista. Oletteko nähnyt täällä viime päivinä miestä, joka on kuljeskellut yksin rannalla?
— En, kuka se olisi mahtanut olla? mies sanoi ja hymyili.
— Tähän aikaan vuodesta täällä ei ole muita kulkijoita kuin minä.
— Oletteko aivan varma? Wallander kysyi. Mies sanoi:
— Kyllä, käyn koiran kanssa ulkona kolme kertaa päivässä. En ole nähnyt täällä kulkemassa ketään, ennen kuin nyt tapasin teidät.
Wallander nyökkäsi.
— Sitten en häiritse teitä enempää, hän sanoi.
Wallander jatkoi eteenpäin.
Vähän ajan päästä hän pysähtyi ja kääntyi. Koiraa taluttavaa miestä ei enää näkynyt.
Mies tietää jotain, Wallander ajatteli. Hän oli nähnyt miehen silmistä, että tämä tiesi jotain, mitä ei halunnut kertoa.
Wallander mietti, mitä se voisi olla.
Wallander katseli ympärilleen.
Ranta oli tyhjä.
Hän seisoi aivan hiljaa useita minuutteja. Sitten hän käveli takaisin autolleen ja ajoi kotiin.
Seuraavana aamuna Wallander heräsi aikaisin ja hikisenä.
Hän oli nähnyt painajaisunta, mutta hän ei muistanut, mitä unessa oli ollut.
Hän kävi suihkussa, joi aamukahvin ja luki lehden.
Kun hän ajoi kohti poliisitaloa, aurinko paistoi siniseltä taivaalta.
Päivästä voisi tulla lämmin.
Kevät oli vihdoin tullut.
Kahdeksalta Wallanderilla oli kokous Hanssonin ja Ann-Britt Höglundin kanssa.
— Puhuin uudelleen Alexanderssonin entisen puolison kanssa, Ann-Britt Höglund sanoi. — Kysyin heidän pojastaan. Hän ei halunnut puhua siitä. Hän kertoi, että pojan kimppuun oli käyty kadulla Tukholmassa. Vaikutti siltä, että hyökkäyksellä ei ollut mitään tarkoitusta. Poikaa ei edes ryöstetty.
— Uskon edelleen, että Alexanderssonin kuolema liittyy jollain tavalla hänen poikansa kuolemaan, Wallander sanoi.
Hän kääntyi Hanssonia kohti.
— Sinä saat selvittää pojan kuolemaa tarkemmin. Minä ja Ann-Britt lähdemme Svarteen kyselemään tietoja asukkailta.
♦♦♦
Kurt Wallander ja Ann-Britt Höglund ajoivat kohti Svartea.
— Täällä on kaunista, Ann-Britt Höglund sanoi.
— Kyllä, ainakin silloin kun aurinko paistaa, Wallander vahvisti.
He pysäköivät alueen keskelle.
He olivat suurentaneet Alexanderssonin valokuvan tämän ajokortista ja ottaneet siitä kopioita.
He aikoivat näyttää valokuvaa ihmisille ja kysellä, olivatko nämä nähneet Alexanderssonia.
Wallander sanoi:
— Aloitetaan rannalla olevista huviloista. Aloita sinä toisesta päästä rantaa, niin minä aloitan toisesta päästä. Tapaamme puolivälissä. Yritä myös selvittää, keitä asuu tyhjissä huviloissa.
— Mitä oikeastaan haluat saada selville? Ann-Britt Höglund kysyi.
— Totuuden, Wallander vastasi. — Joku on varmasti nähnyt Alexanderssonin rannalla. Jonkun on täytynyt nähdä, kenet hän on tavannut.
♦♦♦
Ann-Britt Höglund meni ensin Agnes Ehnin taloon.
Wallander aloitti toisesta päästä talorivistöä.
Ensimmäisessä talossa oven avasi 30-vuotias nainen.
Hänellä oli päällään tahrainen haalari.
— En halua, että minua häiritään, nainen sanoi ärtyneenä.
— Olen poliisista, Wallander sanoi.
— Oletko ehkä nähnyt viime päivinä miestä kulkemassa yksin rannalla? hän kysyi naiselta.
— Kun maalaan, minulla on verhot alhaalla. En ole nähnyt ketään, nainen vastasi.
— Oletko taiteilija? Wallander kysyi.
— Kyllä. Se ei kai ole rikos, nainen sanoi.
— Etkä ole nähnyt mitään? Wallander varmisti.
Nainen puisti päätään.
— Sitten en häiritse enempää, Wallander sanoi.
Nainen sulki oven ja pani sen lukkoon. Wallander asteli seuraavaan taloon.
Talo oli melko uusi, ja siinä oli kaksi kerrosta.
Kun hän soitti ovikelloa, sisältä kuului koiran haukuntaa.
Wallander odotti.
Koira lopetti haukkumisen.
Oven avasi sama vanha mies, jonka Wallander oli aiemmin tavannut rannalla.
— Jaha, te taas, mies sanoi, eikä näyttänyt yllättyneeltä.
— Olen täällä kyselemässä rannan taloissa asuvilta ihmisiltä, ovatko he nähneet jotain, Wallander sanoi.
— Kerroin jo, että en ole nähnyt ketään, mies sanoi.
— Joskus voi muistaa jotain jälkeenpäin, Wallander sanoi.
Mies astui sivuun ja päästi Wallanderin sisään.
Koira nuuhki tulijaa uteliaana.
— Asutteko täällä ympäri vuoden? Wallander kysyi.
— Kyllä, mies vastasi. — Olin yli 20 vuotta lääkärinä Nynäshamnissa. Kun jäin eläkkeelle, muutin vaimoni kanssa tänne.
— Ehkä puolisonne on nähnyt jotain. Onko hän paikalla? Wallander kysyi.
— Hän on sairas. Hän ei ole nähnyt mitään, mies vastasi.
Wallander otti esiin muistikirjansa.
— Mikä teidän nimenne on? Wallander kysyi.
— Ture Stenholm, mies vastasi. Vaimoni nimi on Kajsa.
Wallander sanoi:
— En häiritse tämän enempää. Mutta tulen ehkä takaisin muutaman päivän päästä puhumaan rouvan kanssa.
— Se ei kannata, Ture Stenholm sanoi. — Hän on hyvin sairas. Hänellä on syöpä ja hän kuolee pian.
— Ymmärrän, Wallander sanoi ja jatkoi:
— En häiritse teitä enempää.
Ture Stenholm avasi oven Wallanderille.
— Oliko myös puolisonne lääkäri? Wallander kysyi.
— Ei. Hän oli juristi, hän toimi syyttäjänä, mies vastasi.
Wallander kävi vielä kolmessa talossa, mutta mitään uutta ei selvinnyt.
Hän käveli autolle odottamaan Ann-Britt Höglundia.
Tälläkään ei ollut mitään kerrottavaa.
Vain Agnes Ehn oli nähnyt Alexanderssonin, ei kukaan muu.
He ajoivat takaisin Ystadiin.
♦♦♦
Kun Wallander astui työhuoneeseensa, puhelin soi. Soittaja oli lääkäri, joka oli tutkinut Alexanderssonin ruumiin. Hänellä oli lisää tietoa myrkystä.
Lääkäri kertoi:
— Alexandersson on voinut saada myrkyn siten, että hän ei ole huomannut sitä. En osaa sanoa, miten nopeasti myrkky on alkanut vaikuttaa, mutta siihen on kulunut ainakin puoli tuntia. Sen jälkeen kuolema on seurannut nopeasti.
Wallander kiitti lääkäriä ja lopetti puhelun.
Hän kutsui paikalle Hanssonin ja Ann-Britt Höglundin ja kertoi heille lääkärin puhelusta.
Sen jälkeen hän kertoi toisesta lääkäristä, Ture Stenholmista, joka asui rantahuvilassa Svartessa.
— Minulla on sellainen tunne, että ratkaisu löytyy Stenholmin talosta, Wallander sanoi.
— Lääkäri tuntee myrkyt, Ann-Britt Höglund sanoi.
— Kyllä, mutta en minä sitä ajattele, Wallander sanoi. — Se on jotain muuta. En vain keksi, mitä se on.
Hän pyysi Hanssonia selvittämään kaiken mahdollisen Ture Stenholmista ja hänen puolisostaan.
Wallander, Hansson ja Ann-Britt Höglund eivät tapaisi muutamaan päivään.