Se ei ollut luettelossa.
Hän soitti numerotiedusteluun, josta kerrottiin, että numero oli salainen.
Wallander nyökkäsi itsekseen.
Hän oli arvannut oikein.
Wallander päätti lähteä Svarteen yksin.
Tällä kertaa hän ei ottaisi mukaan Ann-Britt Höglundia.
Sumu oli kuin paksu ja pehmeä seinä.
Wallander ajoi hitaasti.
Kello näytti muutaman minuutin yli kahdeksan, kun hän pysäköi Stenholmin huvilan luo.
Hän käveli portista ja soitti ovikelloa.
Vasta kolmannen soiton jälkeen Ture Stenholm avasi oven.
Kun hän näki, kuka ovella oli, hän yritti vetää oven kiinni.
Wallander sai kuitenkin jalan oven väliin ja veti oven auki.
— Teillä ei ole oikeutta tunkeutua sisään! vanha mies huusi.
— Minä en tunkeudu, Wallander sanoi. — Minulla on syyttäjän lupa tutkia talonne.
Ture Stenholm näytti äkkiä hyvin väsyneeltä.
— Tulkaa sitten sisään, hän sanoi hiljaa.
Wallander seurasi häntä huoneeseen, jossa oli useita kirjahyllyjä täynnä kirjoja. Koiraa ei näkynyt.
Wallander ja Stenholm istuivat nojatuoleihin.
— Eikö teillä ole todellakaan mitään kerrottavaa minulle? Wallander kysyi.
— En ole nähnyt mitään miestä rannalla, Stenholm sanoi.
— Vaimoni ei ole myöskään nähnyt ketään. Hän makaa yläkerrassa. Hän on hyvin sairas.
Wallander huokaisi.
Hän päätti mennä suoraan asiaan.
-Teidän puolisonne on toiminut syyttäjänä, hän aloitti. — Seitsemän vuotta sitten puolisonne toimi jonkin aikaa syyttäjän virassa Tukholmassa. Hän hoiti 18-vuotiaan pojan, Bengt Alexanderssonin, kuolemaan liittyneet tutkimukset. Koska ketään epäiltyä ei löydetty, vaimonne päätti lopettaa tutkimukset. Muistatteko tapauksen?
— En tietenkään muista, Stenholm sanoi. — Minulla ja vaimollani ei ollut tapana puhua työasioista.
Wallander sanoi:
— Mies, joka on kuljeskellut täällä rannalla, on kuolleen pojan isä. Hänet myrkytettiin ja hän kuoli taksin takapenkille. Onko teillä jotain sanomista siihen?
Vanha mies istui hiljaa.
Hänellä ei ilmeisesti ollut mitään sanottavaa.
— Kun jäitte eläkkeelle, muutitte Svarteen, Wallander sanoi.
Hän jatkoi:
— Svarte on pieni paikka, jota juuri kukaan ei tiedä. Teidän nimeänne ei ole puhelinluettelossa ja numeronne on salainen. Voi olla, että haluatte olla vain rauhassa, mutta siihen voi olla jokin muukin syy. Luulen, että muutitte tänne salaa. Halusitte paeta jotakin, mitä oli tapahtunut. Halusitte paeta jotakuta henkilöä, jota ette halua kohdata. Onko näin?
Wallander katsoi Stenholmia, mutta vanha mies ei edelleenkään sanonut mitään.
Wallander jatkoi:
— Te ja vaimonne muutitte tänne pakoon Alexanderssonia. Alexandersson vihasi vaimoanne. Hänen mielestään vaimonne ei ollut tehnyt tarpeeksi, jotta hänen poikansa kuolema olisi selvinnyt. Hän vainosi teitä. Te muutitte tänne, mutta hän löysi teidät.
Ture Stenholm huokaisi raskaasti, mutta oli edelleen hiljaa.
— Te luulitte, että olitte päässeet pakoon Alexanderssonilta, Wallander sanoi. — Mutta eräänä päivänä näitte hänet. Hän käveli teitä vastaan rannalla, kun olitte kävelemässä koiran kanssa. Hän syytti vaimoanne siitä, että pojan kuolema oli ratkaisematta. Hänen mielestään se oli vaimonne syy. Mies käyttäytyi uhkaavasti. Hän palasi takaisin joka päivä. Te ette tienneet, miten pääsisitte eroon hänestä. Lopulta kutsuitte hänet sisään taloon. Niinkö siinä kävi?
Ture Stenholm voihkaisi.
Sitten hän nyökkäsi.
Wallander sanoi:
— Te kutsuitte Alexanderssonin sisään. Lupasitte ensin, että hän saisi puhua sairaan vaimonne kanssa. Tarjositte hänelle kahvia, jossa oli myrkkyä. Sitten sanoittekin, että hän voisi palata seuraavana päivänä. Ehkä sanoitte, että vaimonne nukkui tai voi huonosti. Ongelma oli ratkaistu. Alexandersson oli saanut myrkyn. Tiesitte, että hän kuolisi pian. Kuolema näyttäisi sydänkohtaukselta. Niinkö kaikki kävi?
Vanha mies istui liikkumatta paikallaan. Wallander odotti.
Hän näki ikkunasta, että ulkona oli edelleen sakea sumu.
— Vaimoni ei tehnyt koskaan mitään virhettä, Ture Stenholm sanoi äkkiä. — Ajat muuttuivat. Rikoksia tehtiin enemmän ja ne olivat entistä raaempia. Poliisi ja syyttäjä eivät voineet mitään sille asialle. Se ei ollut heidän syynsä. Ymmärrätte varmaan, kun olette itse poliisi?
Wallander nyökkäsi.
— Mutta Alexandersson syytti vaimoani, vanha mies jatkoi. — Hänen mielestään oli vaimoni vika, että hänen poikansa kuolemaa ei selvitetty. Hän vainosi ja uhkaili meitä monta vuotta. Luulimme, että pääsimme hänestä eroon, kun muutimme tänne. Mutta eräänä päivänä hän löysi meidät.
Ture Stenholm vaikeni.
Sitten hän nousi nojatuolista.
— Mennään vaimoni luo. Hän voi kertoa itse, hän sanoi.
Kurt Wallander ja Ture Stenholm nousivat portaat yläkertaan.
Yläkerrassa oli iso ja valoisa huone.
Kajsa Stenholm makasi sängyssä.
Koira makasi lattialla.
— Vaimoni ei nuku. Voitte mennä hänen luokseen ja puhua hänelle, Ture Stenholm sanoi.
Wallander astui naisen luo.
Nainen oli hyvin laiha.
Kasvojen luut näkyivät selvästi ihon alta. Naisen pää näytti aivan pääkallolta.
Äkkiä Wallander ymmärsi, että nainen oli kuollut.
Hän kääntyi nopeasti ympäri.
Ture Stenholm seisoi oviaukossa.
Hänellä oli toisessa kädessään pistooli. Hän nosti pistoolin Wallanderia kohti.
— Tiesin, että tulette takaisin, Stenholm sanoi. — Siksi oli hyvä, että vaimoni sai kuolla.
— Pankaa pistooli pois, Wallander käski.
Vanha mies puisti päätään.
Wallander oli lamaantunut pelosta.
Sitten kaikki tapahtui nopeasti.
Mies suuntasi pistoolin kohti omaa päätään ja painoi liipaisinta.
Laukauksen kaiku jylisi huoneessa.
Stenholmin ruumis kaatui laukauksen voimasta puolittain ovesta ulos. Seinille roiskui verta.
Vanha mies oli kuollut.
Wallanderia huimasi ja hän luuli pyörtyvänsä.
Hän kompuroi ulos ovesta ja alas portaita.
Hän kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti poliisitalolle.
— Yhdistäkää Hanssonille tai Höglundille! Heti! Wallander sanoi puhelimeen.
Vähän ajan päästä Ann-Britt Höglund vastasi.
Wallander huokaisi.
— Kaikki on ohi.
— Olen Stenholmin luona Svartessa. Täällä on kaksi ruumista.
— Mitä on tapahtunut? Oletko loukkaantunut? Ann-Britt Höglund kysyi.
— En ole. Tulkaa vain tänne nopeasti, Wallander vastasi.
Wallander meni ulos.
Ranta oli kietoutunut sumuun.
Hän seisoi sumun keskellä ja odotti poliiseja. Hän tunsi itsensä surulliseksi ja alakuloiseksi. Jälleen kerran hän oli ollut mukana todistamassa murheellista tapahtumaa.
Joskus hän mietti, olisiko hänen sittenkin pitänyt valita jokin toinen ammatti.
Vähän ajan päästä poliisiautot ja ambulanssit tulivat Stenholmin talolle. Ann-Britt Höglund nousi autosta.
Hän näki Wallanderin, joka näytti mustalta varjolta valkoisen sumun keskellä.
— Mitä on tapahtunut? hän kysyi.
— Olemme ratkaisseet taksin takapenkille kuolleen miehen murhan, Wallander sanoi.
Ann-Britt Höglund katsoi häntä.
Hän odotti, että Wallander olisi sanonut vielä jotain, kertonut lisää.
— Ei muuta, Wallander sanoi.
— Se on ainoa asia, jonka olemme tehneet.
Wallander alkoi kävellä hitaasti poispäin rantaa pitkin.
Pian hän oli kadonnut sumuun.