Puserruksissa. Kovasti puristettu. Lujasti kiinni. Jos ihminen on puserruksissa, häntä sattuu.
Pusikossa. Pensaitten keskellä. Paikassa jossa on paljon matalia kasveja.
Puupölkkyjä. Kaadetun puun rungon isoja palasia.
Raadeltavaksi, perusmuoto raadella. Rikkoa raapimalla ja puremalla. Eläin, joka syö lihaa, eli peto voi raadella saaliinsa ennen kuin syö sen. Antanut sydämen jollekulle raadeltavaksi, antanut vapaaehtoisesti jonkun raadella sydäntään.
Savupiippu. Putki, joka vie savun pois huoneesta, saunasta tai teltasta, jota lämmitetään tulella.
Sinkoilisivat, perusmuoto sinkoilla. Lennellä nopeasti eri suuntiin.
Tirisi, perusmuoto tiristä. Hikoilla, melkein haljeta kuumassa.
Uni ei tuu silmään = uni ei tule silmään. Ei pysty nukahtamaan vaikka haluaisi nukkua.
Ymmyrkäisin silmin. Silmät suurina ja pyöreinä.
Yäk. Kamalaa, inhottavaa, jotain mistä tulee huono olo. Pahanmakuista.
Kahdeksas luku, jossa pakanat jäävät nukkumaan
Sunnuntaiaamuna Kerttu heräsi vieressään (Henkan paikalla) nukkuvan Eijan kuorsaukseen. Kerttu nousija hipsi olohuoneeseen. Sen sohvalla veteli sikeitä Heidi, joka ei näyttänyt sen innokkaammalta heräämään kuin Eijakaan. Kerttu pani merkille, että Heidillä oli ristin muotoinen kaulakoru. Se lepäsi Heidin rinnalla, nousija laski hengityksen mukana.
Kerttu vilkaisi puhelintaan, joka oli ollut yön yli laturissa. Ei tekstiviestejä, vieläkään. Tosin Jevgeni oli Henkan mukana, ja se tarkoitti, ettei mies voinut olla tekemässä mitään kovin vaarallista.
Minne he sitten olivatkin menneet, Henkka oli tarvinnut siihen autoa. Kerttu asteli ikkunaan katsomaan tyhjää parkkipaikkaa. Jos hänellä vain olisi ollut ajokortti! Silloin hän olisi voinut liikkua autolla, eikä Henkka olisi päässyt pakenemaan sillä.
Kertun katse lähti harhailemaan, kunnes se pysähtyi torniin, jonka huipulla komeili risti. Kirkko. Kerttu ei vielä kertaakaan ollut käynyt tavallisessa suomalaisessa kirkossa. Ei edes naimisiin mennessään, sillä Henkka oli halunnut maistraattihäät.
Henkka ja Eija eivät olleet uskonnollisia. Kumpikaan ei kuulunut kirkkoon, eikä Jevgeniäkään ollut kastettu, ei ainakaan Suomen puolella Eijan toimesta. Kerttu tiesi kuitenkin, että ainakin 80 prosenttia suomalaisista oli kristittyjä.
Kerttukin oli kristitty. Hän oli roomalaiskatolinen. Kolumbiassa hän oli käynyt kirkossa kohtalaisen usein. Oli tuntunut hyvältä kävellä kirkolle, lähettää kynttilöiden loisteessa kymmenen pientä unelmaa kohti taivasta rukouksen ja suitsukesavun mukana. Varsinkin Andresin kanssa…
Äkkiä Kerttu tunsi itsensä hyvin ärtyneeksi. Että Henkka saattoikin karata sillä tavalla! Ja että hän itse oli saattanut! Jos Kertun isoäiti olisi elänyt, tämä olisi kyllä sanonut, että Kerttu sai syyttää vain itseään kun pakanan matkaan lähti. Eihän sellainen voisi päättyä kuin kyyneliin!
Ja Kerttu oli kiehnännyt pakanassaan kiinni kaikki ne hetket, joita tämä ei viet
tänyt töissä. Kirjojaankin he lukivat selkä selkää vasten! Oliko mikään ihme, jos Jeesus ei ollut mahtunut mieleen, joka oli Henkkaa täynnä?
Enempiä ajattelematta Kerttu tempaisi muistilapun irti lehtiöstä ja raapusti siihen:
OLEN KIRKOSSA.
Pakkasta oli viisitoista astetta, mutta viima sai sen tuntumaan vielä paljon kyl-memmältä. Lunta tuprutti eikä jalkakäytäviä ollut vielä aurattu. Kahlatessaan lumihangessa vastatuuleen Kerttu tunsi itsensä pyhiinvaeltajaksi.
Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja siihen oli kiinnitetty lappu, jossa luki, että meneillään oli jumalanpalvelus. Hieman arkana Kerttu hiipi oven läpi avaraan tilaan, jossa kaikui naisen ääni. Se tuli saarnastuolista, johon oli asennettu mikrofoni.
Kerttu ei muistanut keskittyä naisen sanoihin. Hän yritti astella äänettömästi eteenpäin kirkon käytävällä. Seinät olivat valkeat, melkein tyhjät, ja puupenkit komeat. Nekin melkein tyhjät.
Sitten Kerttu muisti, ettei harakoita saanut lämmittää. Hän kääntyi ympäri ja kävi nolona sulkemassa oven. Ja sillä hetkellä hän oli vähällä luikkia sen kylmemmälle puolelle. Sillä missä se jumalanpalvelus muka oikein oli? Missä oli seurakunta, entäpä pappi?
Onneksi Kerttu äkkäsi eräällä penkillä vanhuksen, ennen kuin tuli livistäneeksi kirkosta. Hän hiipi istumaan tämän viereen.
— Anteeksi, saako tänne tulla? Kerttu kysyi.
— Kaikin mokomin! Herra siunaa, miun Afrikan lähetyskolehtiin antamat roposet on auttannu, vanha nainen riemuitsi.
— En mä tuu Afrikasta, Kerttu yritti korjata, mutta vanhus ei tainnut kuulla.
— Ai sie vissii tulit saarnan aihee takkii sit?
— Aiheen? Takki? Kerttu kysyi, mutta sulki heti suunsa ja rupesi keskittymään siihen, mitä saarnastuolin nainen sanoi mikrofoniin.
Hän luki Raamattua:
— Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.
Ne sanat saivat Kertun paremmalle mielelle. Pieneen syyllisyydentuntoonkin. Ei käynyt kieltäminen, että Henkka oli pakana, toisin kuin Kertun entinen kulta
Andres. Kun Kerttu ajatteli sitä, hänen katseensa karkasi kirkon kupolin alleja hän oli näkevinään isoäitinsä kurtistamassa sieltä huolestuneesti kulmiaan.
Sillä tavalla viisas isoäiti oli Kertulle luimistellut, kun tämä oli lapsena tehnyt jotakin tuhmaa, kuten näpistänyt hedelmän naapurin puusta. Silloin Kerttu oli luonut katseensa häpeissään maahan. Nyt hän ei tehnytkään niin. Hän katsoi sinnikkäästi ylöspäin ja lähetti isoäidilleen viestin: kumpikos miehistä oli vienyt hänet vihille ja muutenkin pitänyt lupauksensa? Kristitty Andres vai pakana-Henkka!
— Osoittakaamme kristillisyytemme ystävällisillä ja rakastavilla teoilla, ei vain niille, jotka uskovat kuten me uskomme, vaan myös niille, jotka uskovat toisin, nainen saarnastuolissa sanoi, ja Kerttu nyökkäsi.
— Mie tykkään täst papist, mummo (se suomalainen) kuiskasi.
— Papista? Mutta sehän on nainen, Kerttu kuiskasi takaisin.
Äkkiä Kerttua nolotti. Olihan hän lukenut, montakin kertaa, että Suomessa nainenkin voi olla pappi. Jopa piispa! Jotenkin silti puhuja muistutti paljon enemmän kahvia keittelevää perheenäitiä kuin niitä naimattomia miehiä, joita Kerttu ajatteli kuullessaan sanan «pappi».
Vaikka olihan suomalaisella naispapilla kuitenkin valkoinen kaapu, liperit, ja pitkä huivi kaulan ympärillä. Kerttu kysyi itseltään, miten hän ei ollut niitä heti huomannut.
— Olihan se miustakii ens kummallist ku tuli naispappiloit siilo 80-luvulla. Mutta sit mie mietin että hyvähä se vaa on. Myö naiset kun osataa luonnostaa ymmärtää toisii immeisii, mummo supisi.
Sitten hän loi Kerttuun velmun salaliittolaiskatseen. Ei ollut kovin kohteliasta, että kirkon ainoat sanankuulijat kuiskivat toisilleen jumalanpalveluksen aikana! He vaikenivat, ja kuuntelivat saarnan loppuun ja sitten ilmoitukset kastetuista, vihityistä ja hautaan siunatuista. Mutta kun urut alkoivat soittaa virttä, mummo ei malttanut enää pysyä vaiti.
— Tykkäät sie urkumussiikista? Miusta se on aika raskassoutusta.
Surullista musiikkia sekin! Kerttu alkoi hihittää. Kolehti tuli kohdalle, ja syyllisyydentuntoinen Kerttu tipautti sinne kaksieurosen.
Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala kaikkivaltias. Täydet ovat taivaat ja maa sinun kunniaasi. Hoosianna korkeuksissa.